Meekonvaellus

1992

           19.6. Perjantai, juhannusaatto

 

Olemme juuri tulleet vauhdikkaassa Eskelisen linja-auto kyydissä Kilpisjärvelle retkeilykeskuksen eteen. Tunturikoivut viheriöivät kauniisti pihan edustalla ja Kilpisjärventien laidoilla. Osin lumiset tunturit Ruotsin puolella hohtavat sinisinä kertomassa arktisista seuduista jonne olemme tulleet.

Aurinkoinen, lämmin aattopäivä on kallistumassa juhannusaattoiltaan nyt kuuden maissa illalla. Menemme sisälle punaiseen, pitkään hirsirakennukseen. päätämme syödä tukevan ilta-aterian ennen kuin lähdemme ylös tunturiin.

Olemme nyt avioparina lähdössä kesävaellukselle. Olemme ajatelleet vaeltaa Meekolle asti, ja sieltä samaa reittiä takaisin Kilpisjärvelle.

– Raija! Eiköhän lähdetä jo! Päästään pois täältä vilinästä, ehdotan.

– Lähdetään vaan! Päästään pois täältä kuumuudesta tunturien raikkaisiin tuuliin, Raija ehdottaa.

– Niinpä! Ylhäällä tuntureilla on aina viileämpää, ja tuulee melkein aina, joten ei ole itikoista kiusaa.

Lähdemme kapuamaan Saanalle vievää kivikkoista alarinteen polkua. Alkumatkasta tunturikoivikko on tiheää, mutkaista käppyräkoivikkoa, skaidia. Väkeä tulee kaidalla pitkospuu osuudella vastaan vähän koko ajan. Ovat tietysti käyneet Saanan laella ihailemassa tunturimaisemia. Osalla alas tulijoilla on sukset ja kepit mukana!

– Niin, Saanalla on ollut tänään juhannushiihdot. Eipä uskoisi!

– Missähän siellä on lunta? Raija ihmettelee.

Pitkospuut loppuvat, ja kivikkoinen, paljon kuljettu polku jyrkkenee kun kapuamme Saanan alarinnettä ylöspäin aina vaan korkeammalle.

– Onpa kuuma! Raija taapertaa perässä jo uupuneena puuskuttaen.

– Väsyttääkö sinua jo kovasti? Kunhan päästään tuonne harjanteen kulmalle, niin levähdetään. Kannustan Raijaa.

Kävelen reippaasti edellä haluten pois kuumasta, tuulettomasta koivikosta. Raija alkaa jäädä jälkeen, joten odottelen.

Olemme tulleet etelästä tänne pohjoisille ylätunturien maille. Matkustimme ensin yöjunassa Rovaniemelle, josta linja-autolla oli päivämatka tänne Kilpisjärvelle. Ei ihme että Raijaa väsyttää. Minusta jaloittelu tuntuu istumisen jälkeen tosi hyvältä.

Tulemme melkeinpä yllättäen koivikon yläpuolelle kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Koemme heti vilvoittavan tuulen kasvoillamme. Olemme tulleet tasanteelle Saanan takasivulle, josta avautuu kaunis näkymä alas Kilpisjärvelle. Järvi kimaltelee kauniin sinisenä ympärillään vehmas, vihreä tunturikoivikko. Edessä alhaalla työntyy järven ylle Pikku-Malla tunturi, joka on osa Mallan luonnonpuistoa. Laakson yllä suoraan lännessä leviävät suunnattomilta vaikuttavat lumihuippuiset tunturialueet.

– Muistatko Raija, kun oltiin täällä vuosi sitten?

– Niin oltiin! Tässä samalla paikalla istuttiin ja katseltiin näitä maisemia. Tuon Pikku-Mallan minäkin muistan hyvin. Istahdamme lähimmälle isolle kivelle levähtämään. Katsahdamme Ylös Saanan jyrkälle takarinteelle joka tuntuu jatkuvan loputtomiin. Rinnettä tulee verkkaisesti alas väkeä katsellen samalla maisemia. Paljon on pariskuntia joilla on lapset mukanaan. Ja hiihtäjiäkin on vielä tulossa Saanan takaa rinteeltä jossa on olleet ne juhannushiihdot.

Tunnemme raikkaan tunturituulen ihollamme, joten nousussa tullut hiki haihtuu tässä tuulessa nopeasti. Tulee niin vilpoisa olo että saamme pukea villapaidat päällemme. Paidassa ja puserossa ei tunnu enää tarkenevan. Onkohan tulossa viileä yö?

– Raija! Minä haen meille kepit tuolta koivikosta! On tuolla alhaalla niin tiheä koivuryteikkö että kyllä sieltä kepit voi hakea, arvelen.

– Joo, hae vaan kepit niin minä lepäilen tässä, Raija vastaa.

Kävelen ristiin rastiin melkoisen tovin alhaalla koivikossa ennen kuin löydän koivut joista voisin katkoa mieluisat kepit. Lopulta löydän sopivan ohutta ja suoraa puuta joka tuntuu kädessä mukavalta. Otan puukon vyöltäni katkaisen koivut sopivan mittaisiksi kepeiksi. En koe keppipuiden ottoa luonnonsuojelullisena ongelmana, ainakaan vielä. Oletan talven tykkylumien murjovan koivikkoa monin verroin enemmän, kuin mitä muutamat vaeltajat tarvitessaan vaelluskeppejään. Tosin 20-luvulla nämä rinteet olivat melko lailla paljaat puun käytöstä polttopuuna. Ensimmäiset asukkaat tulivat Kilpisjärvelle joskus vuosisadan alussa.

Raija istuu ylhäällä rinteessä ja on seurannut keppien hakuani. Raija on virkistyneen oloinen kun palaan takaisin ylös tasanteelle. Hymykin on taas herkässä.

– Johan löytyi mukavat kepit! Nämä on keveät, ja kevenevät vielä kuivuessaan. Ne on sitkeää tunturikoivua. Ei näitä hevin saa poikki menemään.

– Pekka! Meinaatko sinä kuoria ne?

– Kuorinhan minä. Kuivuvatkin sitten paremmin.

Määritän kepit meille sopivan pituisiksi sauvoiksi. Edellisen vaelluskokemuksen perusteella paras kepin pituus tuntuu olevan olkapään tasalle ulottuva pituus. Kepin kiinnipito-osaan jätän tuohen kiinni, sen totesimme hyväksi viime vaelluksella. Märkänäkin keppi pysyy hyvin kädessä eikä luista.

Saanan laelta alas tulevat ihmiset katselevat puuhasteluani. Ihmettelevät kaiketi kepin kuorimistani tässä töyräällä. Raija ottaa minusta kuvat kun puuhastelen keppien kanssa.

– Eiköhän lähetä painumaan Saanan taakse Saanajärven rantaan! Sieltä on sitten hyvä jatkaa huomenissa Saarijärvelle, ehdotan.

– Lähdetään vaan! Päästään siellä lepäämään ja nukkumaan.

Kulku täällä ylhäällä tuntuu leppoisalta. Maasto on puutonta tällä korkeudella. Edessäpäin on loivaa nousua päästäksemme Saanan taakse. Kuten muistamme, siellä on pieni viehättävä järvi omassa syvennyksessään Saanan kainalossa. Järven pohjoisrinteessä järven rannassa sijaitsee Saanan päivätupa. Seuraamme selvää maastoon urautunutta polkua joka johtaa Saanan päivätuvalle. Hiihtämässä käyneitä tulee vielä muutamia vastaan.

– Näin päivälläkö siellä on hiihdetty?

– Onko siellä vielä tosiaan lunta?

– Ajatella! On juhannusaatto, ja täällä tunturissa me vaan kävellään.

Aurinko paistaa kirkkaasti pilvettömältä taivaalta takanamme, kun etenemme verkkaisesti ja totuttaudumme painavan rinkan kantoon. Olemme kevään myötä harrastaneet pyöräilyä ja kävelyä jotta jaksaisimme nyt täällä tunturissa vaeltaa. Tarkoituksemme on päästä aina kaukaiselle Meekonjärvelle asti käymään.

Kierrämme ylhäällä rinteessä Saanajärven pohjoispuolelle, josta meillä on upeat näkymät alas järvelle, ja kauas itään avautuvaan laaksoon. Kaukana idässä kajastaa auringon valossa mahtavan Tierbmisvarrin tunturilaki. Korkeutta tällä suurtunturilla on noin 1024 metriä – kuten Saanankin korkeus. Tierbmisvarria ei uskoisi täältä katsottuna suureksi, valtaisan pahdan omaavaksi suurtunturiksi, ellei olisi itse käynyt Terbmisjärven laaksossa. Laaksossa on noin viisi kilometrin pituinen kapea Terbmisjärvi.

– Saanajärvi on jo aivan sula!

– Onpahan kevät tullut tänne paljon viimevuotista aikaisemmin!

Saanan kupeessa, jyrkällä itärinteellä on pieni lumialue – viipymälumia. Ehkä noin puolen hehtaarin laajuinen ja yhtenäinen lumialue.

– Tuollako ne ovat hiihtäneet?

– On siellä näköjään hiihdetty! Lumessa on selviä suksen jälkiä. Heh! Siellä on hiihdetty ympyrää vähillä lumilla. Nuotiokin siellä vielä savuaa, sanon, kun katson kiikarilla tarkemmin.

Jaksamme vielä kävellä järven itäsivun kulmille josta etsimme pientä puroa, joka meitä viehätti viimekesänä kun tulimme Terbmisjärveltä tähän. Pianhan se löytyi. Kiva puro, joka tulee esiin turpeen alta, jossa on pieni putous, ja josta on kätevää ottaa vettä.

Nyt iltayhdeksän tienoissa tuntuu jo melko kolealta. Taivas on täysin pilvetön ja on aivan tyyntä. On tulossa kylmä yö. Valoa meille riittää täällä pohjoisen yöttömässä kesässä. Aurinko vain menee käväisemään pohjoisen rinteen taakse, eikä valaise telttaamme. Mahtavalle Saanalle aurinko paistaa läpi yön, kullaten sen rinteet valollaan.

Pystytämme teltan. Teltta antaa meille turvallisuuden tunnetta täällä karussa, suojattomassa autiudessa, jossa on vain valoisa yötaivas kattona.

Keitämme retkikeittimellä veden kiehuvaksi, jotta saamme nauttia kuumasta iltateestä ja voileivästä. Teet juotuamme menemme mieluusti telttaan lepäilemään. Olemme matkanneet vuorokauden kuluessa etelästä tänne pohjolan perukoille, tehden yli 1340 kilometrin matkan aivan erilaisiin olosuhteisiin. Päästyämme makuupusseihin meillä on lämmin ja mukava olo. Pian tuudittaudumme autuaasi uneen.

 

             20.6. Lauantai, juhannuspäivä

 

Juhannuspäivän aamu tuo meille yllätyksen. On Pilvessä, ja kylmä tuuli puhaltaa pohjoisesta. Eipä näytä kovin kesäiseltä.

Näissä merkeissä aloitamme juhannuspäivän vieton täällä Saanan takana tunturissa. Keitämme aamupuuron – kaurapuuroa me täällä syömme aamuisin. Keitän vielä itselleni aamukahvin, jonka nautin puukuksasta. Raija juo aamuteen.

– Meillä on kymmenisen kilometriä matkaa Saarijärven tuvalle. Oikaistaan Norjan puolelta Muurivaaran sivuitse, sieltä kun saa nykyään oikaista, kerron suunnitelmistani.

– Raija! Eiköhän lähdetä tavoittelemaan Saarijärven maisemia, vai mitä?

– Joo! Parasta kun lähdetään heti. Kylmä tässä muuten tulee, Raija innostuu.

Patikoimme Tsahkaljärven pohjoissivun rinnettä pienessä vaivaiskoivuvarvikossa kohti Muurivaaran rinnettä. Maasto on melko tasaista, mitä nyt on pientä pintakivikkoa. Nousemme vähän turhankin ylös rinteelle tavoitellaksemme Saarijärven näkymiä pohjoisessa.

– Tuolla jossakin pitäisi olla Saarijärven tuvan, kerron Raijalle ja otan kiikarin avukseni ja katson tarkemmin.

– Kylläpä näyttää kivikkoiselta. Siellä on pieni kannas. Siellä se tupa on.

– Anna kun minäkin katson! Onhan se kaukana. Voi hyvänen aika. Meillä menee koko päivä ennen kuin ollaan tuolla, Raija aprikoi.

Päivä on hämärän oloinen. Tummat pilvet laahaavat matalalla, lähes tuntureita viistäen. On sateisen oloista. Kuljemme Muurivaaran sivuitse alenevaa rinnettä. Yhdymme kuljetulle polulle, joka johdattaa meidät Norjan Kuningaskunnan rajalle aivan yllättäen. Vain pieni sininen peltilätkä, jossa kerrotaan rajasta, paljastaa rajan. Missään ei näy rajapyykkejä. Raja tekee jyrkän mutkan Muurivaaran laella, joten siellä on rajapyykki. Tämä on todellinen rauhan raja. Olemme siis ulkomailla! Tätä ulkomaanmatkaa vaellamme noin kilometrin verran pitkin Tsoahpejärven rantaa, kunnes tulemme taas takaisin Suomen puolelle.

Alkaa vähän tihuttaa vettä!  Sateen tuloa jo pelkäsimmekin. Olemme jo melko lähellä Saarijärven tupaa, joka harmaana nököttää kivikkoisella kannaksella.

– Kuule! Puetaan vaan sadevaatteet päälle ettei kastuta.

– Toivotaan ettei sade ylly, muuten rinkat kastuvat.

– No onneksi meillä on kaikki pakattu muovikasseihin.

Lähestymme Saarijärveä jossa maasto on lähes pelkkää kivikkoa. Sateessa tulee vastaan nuori pariskunta sadeasut päällä. He ovat ensimmäiset vastaantulijat tänään. Tervehdimme. Pariskunta kertoo olleensa yötä Saarijärven tuvalla, ja nyt he ovat menossa takaisin Kilpisjärvelle.

Sää on todella kolea. Meillä on villapipot sadehupun alla ja pidämme hanskoja kädessä. Tuulee jonkin verran.

– Huh huh! Miten polttaa jaloissa tämä käveleminen. Kyllä tässä alkaa kunto kohota.

– Pian päästään tuvalle! Onkohan siellä miten täyttä?

– Ainakin joku hiippailee pihalla, teen havainnon.

Lopultakin tulemme kivikkoiselle törmälle. Ympäristö on todella karun oloinen, nyt kun on sateista. Saarijärven ympäristö on pelkkää kivikkoa. Turvelaikkuja on vain siellä täällä. Jätämme rinkat selästämme ja kävelemme tuvan edustalle rantaan ja heittäydymme pitkällemme lepuuttamaan kipeitä jalkojamme. Onneksi sade on tauonnut!

– Tässähän tulee vilu, ja on nälkäkin jo!

– Niin! Me ollaan kävelty koko päivän syömättä. Ei se ihme ole.

Käyn kurkistamassa tuvan ovelta sisään. Tupa on täpösen täynnä väkeä, eteistä myöten.

– Harmi ettei tullut otettua sitä varauspuolen avainta.

Katsomme varauspuolen ikkunasta sisään. Siellä ei ole ketään.

– Ei kait me tonne tupaan mennä kaikkien ukkojen joukkoon?

– Sisällähän on kuuma kuin saunassa! Kuivattelevat siellä märkiä vaatteita ja maata rötköttävät.

Pari telttaa on pystytetty kivien lomaan. Alan etsiä meille lähistöltä teltalle paikkaa, joka sentään onneksi löytyy kivikkoisesta maastosta huolimatta. Teltalle löytyi sen verran turvealaa että saamme pehmeän alustan jossa olisi hyvä nukkua ensi yö. Teltan pystyttäminen tuntuu ankealta kylmän purevassa tuulessa. Kun saamme teltan pystyyn, nostan rinkat sisälle telttaan. Raija kömpii perässä telttaan lepäämään. Lähden hakemaan kattilalla vettä rannasta jotta pääsemme ruuan laittoon.

– Kyllä ne olot tästä vielä paranevat. Vaihdetaan nyt kuivaa paitaa yllemme, niin tarkennutaan paremmin, kannusta Raijaa.

– Niinpä! Kunhan saadaan lämmintä ruokaa, niin eiköhän me täällä pärjätä.

– Miten hyvältä lämmin ruoka maistuukaan!

Raija yhdisti lihapurkkiannoksen, perunamuusin ja pussikeiton samaan kattilaan.

– Tämä sekoitushan on hyvää ja vahvaa! Kyllä nyt taas jaksaa huomenna.

Lepäilemme ruuan jälkeen lämpimästi omissa makuupusseissa tuulen riepottaessa telttaa. Vielä ei nukuta, joten vietämme aikaa jutellen päivän vaelluksesta tänne Saarijärvelle.

Eipä ole paljolti juhannus tullut mieleen tänään kun olemme kylmässä ja tuulisessa erämaassa vaeltaneet. Ympäristö jossa nyt vietämme Juhannuspäivän iltaa, on syksyisen kylmä ja harmaa.

– Mitenkähän ihmiset siellä etelässä juhannusta viettävät? Siellä on varmaan lämmintä?

– Siellähän ne saunovat ja käyvät uimassa.

Otan kartan ja kompassin esille varmistaakseni huomisen reitin. Olemme lähdössä aamulla Kuonjarjohkan tuvalle, joka on etappina ennen Meekonjärveä.

– Katos vaan! Pohjoinen on tuolla. Meidän pitää mennä tuvan viereltä suoraan joen yli, ja sitten ylös tunturiin.

Suorin reitti Kuonjarjohkalle on pelkkää kivikkoa, joten aiomme mennä rajan myötäisesti rinnettä ylös. Menen teltasta ulos ja katson pohjoisille tuntureille näkyykö karttaan merkittyä Tuolljehuhput tunturia. Siellähän se on pohjoisessa kohoten 1081metriin. Tunturi erottuu lumisena muusta ympäristöstä hyvin. Siitä oikealla etualalla on Kuonjarvarrin loiva rinne kohoten noin 1000 metrin korkeudelle. Kuonjarvarrin takana pohjoisessa sijaitsevat Kahperusvaarat, joiden eteläisin laki kohoaa 1143 metriin. Näiden tunturien välissä on kapea sola jonne on aikomuksemme päästä huomenna. Siellä odottaa meitä Kuonjarjohkan tupa.

Suomen valtakunnan rajalinja johtaa tästä läheltä suoraan Tuolljehuhputin huipulle, kääntyen sieltä luoteeseen. Tuolljehuhput opastakoon meitä huomisella vaelluksella.

Tuvalta tulee mies paksussa villapaidassa utelemaan että miten me täällä teltassa pärjätään? Kehun että ei meitä palelluta, onhan meillä lämpimät makuupussit.  Mies aikoo valloittaa Haltitunturin! Haltin rinteillä on todennäköisesti vielä paljon lunta, ja jos on sumuista, ei sinne ole menemistä vielä.

 

             21.6. Sunnuntai, kesäpäivän seisaus

 

Herään kylmään aamuun. Raija nukkuu vielä. Teltassa on ihmeen valoisaa, joten kömmin ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Saan iloisen mielen nähdessäni taivaansinen ja kirkkaat, lumiset tunturit taivaanrannassa. Vaaleat pilvet lipuvat taivaalla luoden liikkuvia varjoläikkiä tunturin rinteille. Näen Norjalle kuuluvien järvien takana Saanan, joka siintää sinisenä muiden tunturien joukossa. Siinä linjalla näkyy myös Saanan muotoiset pikkutunturit. Huomaan oranssin teltan kauempana kivien lomassa. Emme näköjään olleet ainoat teltassa yöpyjät.

Raija on jo hereillä, joten lähdemme rantaan pesemään unet pois silmistämme. Miten upea peilityven vedenpinta onkaan, heijastaessaan tunturit ja taivaansinen pinnaltaan!

Osa tuvassa yöpyjistä on jo tekemässä lähtöä eteenpäin. Ylitettyään puron vaeltajat lähtevät nousemaan ylös tunturiin kohti pohjoista.

– Pekka! Soitettaisko nyt Palojärvelle? Raija ehdottaa.

– Joo! Viedään rinkat tuvan edustalle, niin kokeillaan sitä soittamista.

Puhelimella pääsee käsivälitteiseen keskukseen josta yhdistetään haluttuun numeroon, ja jonka puhelun maksaa puhelun vastaanottaja. Puhelinyhteys toimii! Saamme puhuttua terveiset Palojärvelle Raijan vanhemmille.

Muistan että tänään on kesäpäivän seisaus, joten elämme vuoden valoisinta aikaa täällä tunturierämaassa.

Menen tupaan sisälle ja kirjoitan vieraskirjaan meistä tiedot ja että olemme menossa Kuonjarjohkan tuvalle tämän päivän kuluessa.

Käymme vilkaisemassa tuvan editse virtaavaa pientä kivikkoista jokea. Saarijärven vedet virtaavat tästä kannaksen yli laskien Norjan Tsoahpejärveen.

– Kyllä me tästä saappaat jalassa yli pääsemme. Minä menen edellä ja vien rinkat!

– Voitashan me lähteä. Mitä me täällä enää tehdään! Raija innostuu.

– Mikäs siinä! Vaihdetaan saappaat jalkaan, niin päästään yli.

Virta on joessa melko voimakas. Raija ei luota yksistään kepin apuun vaan ottaa rannasta puukarahkan vasempaan käteensä ja selviytyykin kunnialla yli virran. Minä joudun tekemään kolme ylitystä vieden myös Raijan rinkan yli virran.

Meillä on nyt edessä pelkkää nousua. Noustaan Kuonjarvarrin länsirinnettä aina vaan ylemmäksi. Nousua on ainakin 250 metriä viiden kilometrin matkalla.

– On siinä meille urakkaa kerrakseen, Raija on ihmeissään.

– Kun tuo Tuolljehuhput on meistä suoraan lännessä, niin käännytään itään päin ja mennään alas Kuonjarjohkan solaan jossa tupa sijaitsee.

Lähdemme seuraamaan vaivaiskoivuvarvikossa kulkevaa polkua, kunnes tulemme ylemmäs rinteelle jossa on vähän soraa ja kiviä. Jatkamme ylös tunturipaljakalle jota peittää ohut turve ja kivikko. Nousemme hiljalleen aina vain korkeammalle ja alamme nähdä yhä avarammin alas laaksoon jossa Saarijärven tupa näkyy pienellä järvikannaksella pienenä pisteenä.

Tulemme pienen purouoman varteen, joka on osittain vielä lumen peitossa. Ylitämme puron lumettomasta kohdasta turvallisesti. Tummat pilvet peittävät läntisen taivaan. Kaukana Norja tuntureilla tunturin huiput peittyvät sumupilveen. Vähän pelkäämme sumun ja sateen tuloa, nyt kun olemme täällä korkeuksissa säiden armoilla.

– Raija! Nyt meidän pitää levätä ja syödä, niin jaksetaan taas eteenpäin! Kerron Raijalle tullessamme vihertävälle heinikkotasanteelle pienen puron varteen.

– Ihan totta! Nyt kun aurinko vielä paistaa, Raija ilostuu.

Aurinko paistaa antaen meille lämpöä, kun lepäämme ja odottelemme veden kuumenemista retkikeittimessä. Kaksi miestä tulee rinnettä alaspäin samalla kun kiikaroin alapuolellamme levittäytyvää laaksoa. Tunnistan hyvin Terbmisvarrin tumman pahdan kaukana idässä. Saana vaikuttaa ihmeen pieneltä verrattuna läntisessä horisontissa oleviin Ruotsin suurtuntureihin. Miehet kävelevät tervehtien ohitsemme. Kertovat tulevansa Meekolta.

Syömme joutuisasti kylmässä tuulessa. Aurinko on mennyt pilveen. Lepäämme tovin ja katselemme alapuolellamme levittäytyvää laaksoa. Täältä ylhäältä emme näe enää Saarijärvelle.

Lähdemme levänneinä ja virkistyneinä kapuamaan yhä ylöspäin jatkuvaa rinnettä. Kuonjarvarrin rinne alkaa loiveta, kun alamme olla 900 metrin korkeudessa. Taivas on ohuessa pilvessä. Kuitenkin aurinko pilkistää välillä pilvien lomasta. Olemme helpottuneen oloisia ettei sumu yllättänytkään meitä, niin kuin saimme alempana tunturissa epäillä.

Saana näyttää ihmeen pieneltä ja matalalta, kun sitä täältä ylhäältä yli kymmenen kilometrin päästä katselemme.

Lopulta pääsemme Tuolljehuhputin ja Kuonjarvarrin väliselle tunturitasanteelle auringon paisteessa. Pilvet hupenevat taivaalla. Tuolljehuhput hallitsee maisemaa lumirinteineen vasemmalla sivullamme edetessämme tasanteella. Päästyämme aivan tasanteen laelle eteemme aukeaa näkyville lumiset Kahperusvaarojen rinteet pohjoisessa.

– Näyttää olevan melkoisen jyrkkä lasku edessä, sanon Raijalle lähestyessämme Kuonjarvarrin pohjoisrinnettä.

– Onkohan meillä miten paha lasku edessä? Raija huolestuu.

– Kyllä me täältä suoraan alas laaksoon päästään. Täältä on melko loiva lasku. Eikä se laakso kovin syvällä ole, katson kartalta ja kerron Raijalle.

– Eikös olekin erikoinen kivikasa tuolla tunturin harjalla. Osoitan Raijalle Kuonjarvarrin lakea.

– Onpa tosiaan erikoisen vaalea kiveä aivan huipulla! Mitähän se on? Raija pohdiskelee.

– Lieneeköhän kalsiittia? Kartassa lukee siinä kohtaa ”Kalkkinippa”.

– Tuolla vastapuolella kohoaa Kahperusvaarojen itäinen huippu aina 1143 metrin korkeudelle.

– Siellä alhaalla pitäisi olla sen tuvan.

– Tuolla alhaalla on se joki joka virtailee tuvan editse kauas alas laaksoon päätyen Kaitsajokeen.

Näemme täältä tunturi laelta jonnekin hyvin kauas idässä olevaan laaksoon, jonka takana kaukainen tunturijono siintää. Kaiketi Poroenon takaisia tuntureita ovat.

– Rinne näyttää tuolla vasemmalla vähän loivemmalta. Mennään sieltä alas.

Kävelemme melko jyrkkää rinnettä alas ja kierrämme samalla lumialueet ja pahimmat kivikot. Sulavien luminietosten alta kuuluu toisin paikoin veden kohinaa, joten on vaarallista kulkea ohentuneen lumikannen päällä. On vaarana että jalka humpsahtaa lumen läpi veden sulattamaan onkaloon.

Isoja kivenjärkäleitä nököttää pitkin rinnettä niillä sijoillaan joihin ne ovat jääkauden sulamisvaiheen mullistuksissa jääneet.

– Kyllä on isoja kiviä! Näiden taakse sais jo teltankin piiloon.

– Onpa kaunis laakso tuolla alhaalla! Raija ihastelee.

Pieni joki virtailee somasti kiemurtaen tasaisen laakson pohjalla. Laakso näyttää ruskean sävyiseltä turpeen peittäessä jokivarren ja tunturien rinteet. Heinäkasvillisuutta ei ole vielä näin lumien sulaessa päässyt kasvun alkuun. Heinäkuussa näkisimme kaiken tämän kauniissa vihreydessä.

Pilvet häviävät yllättäen taivaalta antaen tilaa kirkkaalle ilta-auringolle kun tulemme alas jokivarteen. Laakson on avaran tasainen, jonka jyrkät rinteet antavat allasmaisen vaikutelman. Istahdamme virtaavan veden äärelle ja otamme kuksalla kirkasta, kylmää vettä huulillemme, ja juomme janoomme.

Joki on puromainen, matala virta, joten pääsemme helposti yli vastakkaiselle rinteelle. Nousemme ylemmäs rinteelle jossa on kuivempaa ja helppokulkuisempaa. Suunnistamme nyt kohti itää.

– Jokohan se mökki on tuolla rinteen takana? Sanon Raijalle toiveikkaana.

– Pekka! Siinä on liian pelottava rinne edessä! Raija sanoo tomerana.

– Sen täytyy olla alempana rinteellä. Mennään tuolta loivalta kohtaa takaisin alas. Ei sinne enää pitkä matka ole.

– Hei! Nyt se kuksa putos! Raija huudahtaa, kun kuksa vierii rinnettä alas päätyen pieneen puroon.

– Pitikö sinun laittaa se napinläpeen kiinni! Raija huomauttaa.

– No, minä menen tästä suoraan alas hakemaan sen! Huikkaan Raijalle joka seisoo kauempana takanani.

– Hyvä on! Minä en tule noin pahasta paikasta alas!

– Tule tosta loivemmasta sitten!

Saan kuksan kiinni purosta, juon vettä janooni ja odottelen Raijan tuloa viereeni. Jatkamme vaellusta alhaalla laaksossa seuraten jokivartta.

– Nyt ei pitäisi olla enää pitkälti mökille.

– Vähän tässä jo väsyttääkin, kun onko päivä taas vaellettu, Raija vastaa jo väsymystä äänessään.

– Niinpä! Meillä on ollut pelkkää nousu tämänpäiväinen vaellus.

– Hei! Tuollahan se on joen varressa! Huudahdan tullessamme rinteen reunukselle josta näemme kauaksi itään Kahperuslandjan rinteille.

– Voi miten pieneltä se näyttääkään tuolla tunturin rinteessä, Raija iloitsee nähtyään tuvan omin silmin.

– Tuntuu jotenkin hyvältä kohdata suojaisa tupa täällä karussa, autiossa maastossa. Eipähän eksytty!

– Onkohan siellä ketään?

– Ei varmaankaan.  Ei tule savukaan piipusta.

Meillä on matkaa tuvalle muutamia satoja metrejä käveltävänä. Kiiruhdamme askeleitamme innostuneina, vaikka olemme jo väsyneitä.

– Hiljaista on. Ei pihallakaan liikettä, ihmettelen lähestyessämme pihapiiriä.

Rasitus painaa melkoisesti jalkojamme ja hartioitamme. Nousu Saarijärveltä ylös tunturiin on rankkaa nousua. Olemme kavunneet päivän aikana ylös Kuonjarvarrin sivulle ja laskeutuneet tänne laaksoon. Jalkamme ovat joutuneet koetukselle, vaikka matkaa tänne tuvalle onkin vain noin kuusi, seitsemän kilometriä.

Saavumme ilta seitsemän aikoihin tuvan edustalle. Aurinko paistaa lännessä pilvettömältä taivaalta. Ilta on viilenemässä. Kolea tuuli tuntuu kasvoillamme. Laskemme rinkat tuvan edustalla olevalle isolle laakealle kivelle, ja menemme kurkistamaan sisälle tupaan.

– Onpa pieni mökki!

– Jo on lattia mustan nokinen. On tällä mökillä jo varmasti ikääkin melko paljon.

– On täällä sentään kunnon kamiina!

Hirsistä tehty tupa on tummanpuhuva sisältä. Pieni ikkuna on joelle päin, ja vielä pienempi toisella sivulla. Pieni, paljon kokenut pöytä on ikkunan edessä. Pöydän yläpuolella seinässä on ARP-puhelin jolla saa yhteyden keskukseen. Tuvan perällä seinästä seinään ulottuu yhtenäinen lautalavitsa, jolleka väsyneen kulkijan on mukava mennä pitkälleen lepäämään.

– Tuodaan rinkat sisälle niin päästään ruuanlaittoon, Raija ehdottaa.

– Juu! On tässä jo tosi nälkäkin!

Tuon rinkat sisälle ja alan purkamaan ruokatarpeita pöydälle, jotta pääsemme ruuan laitossa alkuun. Haen joesta vettä tuvan muoviämpärillä. Joessa on tuvan kohdalla melko vuolas virta. Vastakkaisella joentörmällä on vielä paksu lumikinos luomassa talven tuntua.

Tunturien rinteet tuvan kummallakin puolen ovat osin lumen peitossa. Näillä korkeuksilla lumien sulaminen kestää pitkään. Tämä sola on noin 800 metrin korkeudessa, vaikka eipä uskoisi, sillä tuvan takana kohoavan Kahperusvaaran laki ulottuu 1143 metrin korkeudelle merenpinnasta.

– No niin! Nyt päästään laittamaan tulta kaminaan, niin tulee lämmintä, sanon sisään tullessani.

– Hei, Pekka! Paistetaan illalla lettuja! Raija innostuu nostaen retkipannun rinkasta esille.

Miten mahtavan hiljaista ja autiota täällä onkaan. Vain puut napsuvat ja humisevat kamiinassa. Ulkoa ei kuulu sisälle minkäänlaisia ääniä katsellessamme karua, kivikkoista erämaata ikkunan ääressä istuen.

Lepäilemme lavitsalla aatoksissamme kuunnellen tulen räisketä kamiinassa.

– Tuleekohan tänne vielä ketään muita?

– Tuskinpa, vaikka onhan se mahdollista. Tuliskohan sieltä Meekonjärveltä päin vielä ketään?

- Kunpa saatais olla vaan ihan kahdestaan, Raija sanoo toiveikkaana.

– Toivottavasti saadaan levätä ja nukkua ihan omassa rauhassa.

– Sinne Meekolle meidänkin on sitten aamulla lähdettävä, vai mitä Raija?

– Katotaan nyt sitten aamulla miten minä jaksan.

Havahdun ajatukseen siitä että minnekä suuntaan meidän pitäisi aamulla lähteä jatkamaan vaellusta. Otan kartan ja kompassin esille ja alan tutkimaan karttaa.

– Meidän on lähdettävä täältä koilliseen, Kahperusladnjan sivua kohti Meekonjärveä.

– Hei, tuonnehan meidän pitää lähteä. Osoitan Raijalle pienestä ikkunasta näkyvää harjannetta joka on pohjoisen suunnalla.

– Mukavahan sinne Meekolle olis päästä. Kunpa ois huomennakin aurinkoista ja lämmintä, Raija vastaa ripottaessaan muusijauhon kuumaan veteen.

– Kunhan saadaan syötyä, niin käyn katsomassa mitä tuolta harjanteen takaa tulee näkyviin, ehdotan Raijalle katsellessani ikkunasta ulos.

Raija lisää perunamuusiin nauta-sika säilykettä, joten saamme vahvan ilta-aterian nautittavaksi. Saamme syödä mukavasti pöydän ääressä sitten Kilpisjärveltä lähdön, joten nyt tuntuu mukavalta nauttia ateria tuvan lämmössä.

– Pekka! Mennään lepäämään vähäksi aikaa, Raija ehdottaa, kun olemme syöneet.

Lepäämme tovin sylikkäin, tuntien läheisyyttä toisiamme kohtaan täällä mukavan lämpimässä tuvassa. Levättyämme, ja juotuani iltakahvin, Raija juo iltaisin teetä, otan kiikarin ja lähden ulos.

Tuvalta on pohjoiselle harjanteelle matkaa noin parisataa metriä, jonneka saavun hetken käveltyäni. Yllätyn avartuvasta näkymästä kauas pohjoisen suunnan tuntureille. Kaukana taivaanrannassa näyttää siintävän laaja Annjalonji. Yllätyn maaston tasaisuudesta. Aluksi on loivaa laskua, sitten noin kahden kilometrin jälkeen taas loivaa nousua, totean katsellessani kiikarilla edessäni olevaa maastoa. Jään ihailemaan avaraa, kaunista erämaa maisemaa, jonka tosin rikkoo ihmisten aikaansaamat polut, jotka jatkuvat suorina viiruina Meekonjärven suuntaan. Huomaan moottoripyörän jäljen urautuneen lumesta vapautuneelle kostealle maalle. Arassa, hitaasti uusiutuvassa luonnossa on selvä ajojälki, mennen onneksi lumelle. On siinä lapinmies ajaa huristellut, ollut kaiketi poropaimenessa näin keväällä. Lähden kävelemään takaisin tuvalle. Katselen ylös tunturiin Kuonjarvarrin laelle, jonneka ilta-aurinko paistaa valaisten vaalean kalkkinipan. Raijalla on kuiva-aineista tehty lettutaikina valmiina kun tulen tupaan.

– Hyvä kun tulit! Päästään lettuja paistamaan!         

– Pidetäänkin oikein lettukestit, riemuitsen!

– Tähän kun lisätään vettä, niin saadaan hyvää mansikkavanukasta, Raija yllättää.

Kerron Raijalle miltä töyräältä katsottuna näytti, kun huomenna olemme menossa täältä eteenpäin. Meillä on noin yhdeksän kilometrin matka Meekonjärvelle, josta loppuosa on maisemaltaan huikeaa laskua alas laaksoon, jonka takana on kilometrien laajuinen Annjalonjin pahta.

Ilta viilenee auringon painuessa pohjoiseen Kahperusvaarojen taakse. On tyyntä ja aivan pilvetöntä, joten on tulossa kylmä yö. Elämme täällä tunturien keskellä erämaassa vuoden valoisinta aikaa. Hämärää ei tule nimeksikään, mitä nyt tuvassa vähän ehkä siltä tuntuukin.  Aurinko tulee paistamaan läpi kesäyön Kuonjarvarrin laelle valaisten vaalean kivikasan kuin majakan. Saamme olla kahdestaan nauttien onnellisina läheisyydestämme tässä juhlallisessa hiljaisuudessa.

 

             22.6. Maanantai

 

Heräämme varhain aamulla auringon paistaessa kirkkaasti pienestä ikkunasta sisään saaden tuvan valoisaksi. Päästyäni ulos aistin aamun viileyden. Yö on ollut kylmä. Maasto on kohmeessa ja pienet vesikuopat ovat jääriitteessä. Luonto on ankara näissä äärimmäisissä olosuhteissa, jonka myös me koemme täällä tunturien lomassa lähes 900 metrin korkeudessa. Syömme aamupuuron kaikessa rauhassa ja iloitsemme kauniin kirkkaasta aamusta.

Hakkaan kirveellä polttopuut puuvajassa pieniksi ja tuon sylillisen tupaan. Puut ovat siten valmiina niille jotka meidän jälkeemme tänne tulevat. Raija on siivonnut sillä aikaa tuvan lattian puhtaaksi. Kirjoitan vieraskirjaan viestin vierailustamme, ja minne suuntaamme kulkumme. Puhelimella olen yrittänyt soittaa, mutta sillä ei ole saanut keskukseen yhteyttä. Otan vielä valokuvat muistoksi käynnistämme tällä tunturituvalla. Suljen tuvan oven, niin olemme valmiit jatkamaan vaellustamme. Nostamme rinkat selkään, ja otamme tutut kepit käteen. Hyvästelemme meille suojaa ja lämpöä antaneen tuvan.

Auringon lämmittäessä suloisesti kasvojamme suuntaamme kulkumme kohti edessä aukeavaa, loivaa tunturilaaksoa. Etenemme nopeasti helppokulkuista ja lumetonta tunturilaakson luoteista sivua.

– Levähdetään välillä! Raija huikkaa.

– Kylläpä on upea näköala tuone kauas laaksoon, havahdun.

– Kerta kaikkiaan mahtavat maisemat.

– Alkaa muuten pilvistyä. Tuolla kaukana laakson takana on jo ihan pilvessä.

– Niin, ja tuuli on kylmä!

– Tuolla on Toskalharjin tunturi. Tuolla kaukana. Kerron Raijalle katsottuani karttaa ja osoittaessani koilliseen kohti taivaanrantaa.

– Johan on kaukana.

– Tuolla suunnalla kaukana on Porojärven laaksoa, tuolla Porovaaran takana alhaalla.

– Täältä ei vielä näy sitä Annjalonjin valtaisan laajaa pahtaa, eikä sitä Salivaaran tötsää pohjoisessa. Ne on tuolla rinteen takana pohjoisessa, kerron Raijalle.

Pilven hahtuvia on ilmestynyt myös läntiselle taivaalle. Kuonjarvarrin ja Kahperusvaarojen lumiset rinteet häikäisevät silmiämme kirkkaassa auringon valossa, kun katselemme niitä takanamme. Kuonjarjohkan tupa on jo jäänyt tunturin rinteen taakse näkymättömiin. Vain outo kalkkinippa tunturin laella osoittaa tuvan sijainnin kulkijalle joka tuntee tunturit.

Jatkamme eteenpäin hiljaisessa erämaaluonnossa kulkien. Laakson sivu, jota kuljemme, on ruskean nurmen, ja harmaiden kivien sävyttämää, tasaisesti viettävää tunturinummea. Tunturien ylärinteet ovat pelkkää harmahtavan jäkälän peittämää kivikkoa, jolla jäkälä kasvaa äärimmäisen hitaasti.

– Kuuletko veden kohinaa?

– Jostain kaukaa se kuuluu.

Jatkamme pienen harjanteen laelle ja huomaamme samassa matalan, kivikkoisen purouoman edessämme.

– Siinähän se puro on! Mennään lähemmäksi. Joko sinua Raija janottaa?

– Janottaa! Mennään ja istutaan vähäksi aikaa.

Otamme kuksalla vettä purosta ja ryystämme kylmää, raikasta vettä mielin määrin, jotta nestetasapaino säilyisi. On jo lämmin aamupäivä edessämme on edelleen kuivaa nummimaastoa.

- Nämä vedet tulevat tuolta Siktakurran kurusta, sanon ja osoitan kädellä lännessä olevia Kahperusvaaroja.

– Melkoista kivikkoa koko uoma. Eihän tässä ole syvää? Raija arvelee.

– Kyllä siitä hyvin yli päästään! Laitetaan saappaat jalkaan, niin lähdetään kahlaamaan yli! Menen edellä, ja katselen veden välkettä, ettemme kompastu kiviin, kerron Raijalle.

– Onneksi meillä on nämä kepit!

– Joko me syötäis jotain? Raija ehdottaa.

– Keitetään kuule kahvit ja teet kun päästään sen toisen puron yli, joka on tuon harjanteen takana.

Auringon säteet heijastuvat kirkkaana silmiini juoksevasta vedestä kun kahlaan edellä kohisevan, pikkujoelta tuntuvan puron yli. Ylempänä rinteessä puro virtaa alas pienenä koskena komeasti. Puron reunoilla kahta puolta ovat edelleen paksut lumivallit. Lumi sulaa nopeasti kesän lämmössä, joten purot ja joet tulvivat näin alkukesästä täällä ylätuntureilla.

– Raija, minä kahlaan edellä ja vien rinkat mennessäni. Astu sinne kivien päälle! Siitä on hyvä tulla, opastan ja otan samalla valokuvat kun Raija ylittää puroa.

Purojen ylitykset tuovat aina pientä vaihtelua ja jännitystä päivän vaellukselle. Virtaavan veden solina aina jotenkin virkistää mieltä täällä karussa luonnossa. Alkumatkan olemme vaeltaneet loivasti alenevaa rinnettä. Nyt on alkamassa nousu kohti Kahperuslandjan rinteen sivua.

– Tuntuupa kylmältä nyt kun ei aurinko paista, havahdun huomatessani pilvisyyden peittävän taivaan.

– Kädet minulla jo paleltaa! Minä laitan lapaset käteen, Raija toteaa.

Meitä ei silti palella, vaikka kylmä pohjoinen tuuli puhaltaakin kasvoillemme. Meillä on villapaita yllämme takin alla, ja pipot tiukasti korvillamme.

– Hei Raija! Tuolla on se toinen puro, tuolla notkelmassa töyrään edessä.

Päästyämme puron yli rinnevallin suojaan kiehautamme retkikeittimellä veden nopeasti kiehuvaksi. Pian meillä on tuoksuva kahvi ja tee juotavana ja isot voileivät haukattavana. Lämmikkeeksi Raija valmistaa vielä pussikeittoannokset.

– Tuolla kaukana näkyy tuo Tierbmisvarrin pahta. Siellä oltiin Termiksellä viime kesänä juhannusta viettämässä.

– Ajatella! Oli se meille ikimuistoista aikaa. Kiva olis sinne taas päästä, Raija haaveilee.

– Tuolla alhaalla laaksossa näkyy olevan Siettinjärvi ja siitä erkaneva Siettinjoki. Siellä järven takana kohoaa Kohpevarri. Kiivettiin Kutturankurua ylös ja sit tuli se kova myrsky.

– Oli se hurja kokemus viime kesältä olla koko yö siinä myrskyssä.  Ajatella, ja nyt ollaan täällä kaukana.

Alhaalla oleva laakso vaikuttaa hyvin karulta ja kivikkoiselta kun sitä katselemme täältä yli 800 metrin korkeudelta. Laaksossa siintävä Siettinjärvi on 727 metriä merenpinnan tasosta.

– Hei Raija! Kellokin on jo yli kahden. Meillä on tässä nyt iltapäivä aikaa mennä Meekolle.

– Niinpä! Meekon tuvalle kun päästään, niin tehdään ruoka heti.

– Tästä on enää jonkun matkaa nousua, sitten onkin pitkä lasku tuolta lumisen Kahperusladnjan sivulta.

Levänneinä jatkamme kulkuamme loivasti nousevalla rinteellä, kunnes alamme nähdä edessämme Annjalonjin tunturiharjanteita. Alan aavistella mitenkä huikeita näkymiä meillä on edessäpäin lähestyessämme harjannetta josta on aluksi loivaa laskua alatasanteelle.

– Hei! Tuolla alhaalla näkyy sitä Saivaaran harjannetta.

– Sehän näyttää pitkältä!

– Niinpä näyttää! Olen nähnyt sen kuvissa sellaisena pyöreänä tötsänä. Ne kuvat on tietysti otettu tuolta alhaalta, niin t tuo länsipääty on kuvassa.

Päästyämme harjanteelle meille avautuu huikea näkymä alas laaksoon. Taustalla kohoaa Annjalonjin tunturi, ja sen kilometrien levyinen, valtaisa pahta. Täältä ylhäältä katsottuna Saivaara näyttää ihmeen matalalta harjanteelta. Porojärven laaksoa emme vielä näe. Näkyvyyden peittää meistä katsottuna laakea Porovaaran tunturi.

Katselemme edessämme jyrkästi viettävää sorarinnettä, johonka on syöpynyt osin lumen peittämiä vesiuomia. Alhaalla loivemmalla osalla on selvä sorapintaisia polkuja jotka johdattavat alas vehreään laaksoon.

– Eiköhän mennä tuota polkua pitkin. Siitä ne on muutkin menneet.

– Pekka hei. Tuolla on ihmisiä.

– Missä? Tuolla alhaallako?

Nostan kiikarin silmilleni ja katson. Muutamia ihmisiä on noussut tasanteelle katselemaan outoa Saivaaran tötsää.

– Annas kun minäkin katson.

– Ne on tulossa suoraan lumien yli tännepäin, Raija sanoo katsoen kiikarilla.

– No, niinpä tulevat!

Vastaamme tulevat reippaan oloiset nuoret pojat ja keski-ikäinen pariskunta. Tervehdimme ja kehuskelemme hyvää vaellussäätä. Mies kertoo että he ovat olleet Meekon tuvalla yötä, ja ovat nyt menossa takaisin Kilpisjärvelle.

– Eiköhän lähdetä alaspäin tuosta lumien yli josta nuo äskeiset tulijatkin selvisivät?

Kävelemme varovasti lumella sauvoja varovasti kopsuttaen. Vierellämme rinteen penkassa on syvään uurtunut, lumen peittämäpurouoma, josta kuuluukaukainen vedenkohina korviimme. Pian olemme alhaalla tasanteella jota hallitsee taustalla oleva valtaisan laaja, tumma, melkeinpä pelottava Annjalonjin pahtaseinämä, painuen jonnekin laakson syvyyksiin. Saivaara näkyy nyt kokonaan kun olemme alempana laaksossa. Idässä näemme jo Poroenon laakson monine pienine lampareineen. Laakso on vehmaan vihreä tiheine tunturikoivikoineen.

Onneksi aurinko aina välillä pilkistää pilvien lomasta värittäen maisemaa, joten minulla on tilaisuus ottaa hyviä maisemakuvia.

– Hei! Sieltä tulee poroja vastaan. Katsohan Raija tuonne alas.

– Siellä on jo kuusi poroa, ja vielä nousee yksi harjanteelle.

Minulla on onneksi kamera valmiina kädessä, sillä olin juuri ottanut maisemakuvia Saivaarasta ja Annjalonjin pahdasta.

– Nyt ne lähtevät tulemaan lumelle tuon kannaksen yli, sanon hiljaa.

Hyvin näyttää lumi kestävän porojen painon. Ne tulevat vastapuolta puron penkkaa aivan lähellemme. Puhelemme hiljaa ja ihmettelemme tätä näytelmää jonka saamme yllättäen kokea.

Pus pus… sanon hiljaa, kun kaksi poroista tulee aivan lähelle penkan reunalle. Porot pysähtyvät ihmettelemään meitä kulkijoita. Kuvia ottaessani kaikki porot lähtevät hiljalleen lönköttelemään ylös Kahperusladnjan rinteille.

– Voi miten pieniltä ne näyttävät. Tuntuipa kivalta kun tulivat vastaan. Tästä tuli päivän kohokohta, Raija iloitsee.

– Varmaan naarasporoja kaikki, kun ovat sarvettomia.

– Miten ne porot täältä ruokansa löytävät?

– Ei täällä näytä pahemmin jäkälää kasvavan, totean.

– Eiköhän lähdetä, niin päästään näkemään minkälaista tuolla alhaalla oikein on.

Harjanteella jolla seisomme, näemme tasanko alueen, jonka ylitettyämme pääsemme alas Meekonjärven tuvalle. Pohjoisessa näemme jo Meekonvaaran tumman pahdan ja sen takan lumisen Vuobmegasvarrin.

– Tuonne jos mentäisiin Meekonvaaran laelle, niin nähtäisiin sieltä Pitsosköngään putous.

– Jos huomenna on kaunis päivä, niin voitais kiivetä sinne Meekonvaaran laelle.

– Katotaan nyt, jaksanko huomenna lähteä, Raija arvelee.

Tultuamme alas laaksoon kohtaamme vähäistä heinikkoa kasvavaa turvemaata kivikoiden lomassa. Siellä täällä kohoaa pieniä palsa kumpuja. Maasto on vielä vetistä johtuen lumen sulamisvesistä. Paikoin esiintyy vaivaiskoivu varvikkoa. Alempana rinteillä kasvaa muutamia yksittäisiä tunturikoivuja.

 Raija kävelee edellä ja havahtuu näkemästään.

– Hyvänen aika Lapinvuokko! Miten kaunis ja herkkä kukka, Raija kumartuu katsomaan lähemmin.

– Ajatella! Ensimmäinen Lapinvuokko mikä nyt nähdään.

Otamme rinkat pois selästä ja polvistumme kukan viereen sitä tarkemmin ihailemaan. Lapinvuokolla on kasvutila aivan polun reunassa joka on vapaana vaivaiskoivuvarvikosta.

– Minä otan kuva tästä pienestä kukasta, Raija päättää.

Tunturilapin pieniä, herkkiä kukkia ei voisi ajatellakaan poimivansa täältä muistoksi mukaansa.

Levähdämme hetkeksi ihailemaan ympäröivää tunturi maisemaa. Saivaara on meistä nyt suoraan idän suunnalla. Se näyttää nyt valtaisalta kukkulalta, kun sitä täältä alhaalta katselemme.

Napostelemme vielä rusinoita suuhumme, ennen kuin jatkamme matkaa alas Meekonjärvele. Alhaalla Pierfejohkan suistossa tuvan pitäisi olla.

– Raija! Katohan nyt. Täällä on taas Lapinvuokkoja.

– Voi kun nättiä! Kolme pientä kukkaa.

Kolme nuppua on juuri auennut kauniiseen kukkaan herkistämään mieliämme, ja kolme pientä nuppua ovat valmiina avautumaan auringon lämmössä, ehkä jo huomenna.

– Nyt minäkin haluan ottaa ihan lähikuvat, sanon viritellessäni kameran.

Ihastelen kuvatessani Lapinvuokon puhtaanvalkeita terälehtiä ja hedekukintoa, jotka loistavat vähäisessä auringon valossa.

Pidämme kunnon lepotauon. Istahdamme kuivalle turvemättäälle ja oikaisemme jalkamme.

Yläpuolellamme rinteillä on vielä lumista. Osin lumettomilla alueilla kukkii keltaisenaan Kulleroita, mikä somistaa viehättävästi muuten karua ympäristöä. Alempana rinteellä on tiheää vaivaiskoivuvarvikkoa, jossa on näkyvissä pari polkua jotka johdattavat alas harjanteelle josta Meekon tuvan jo pitäisi näkyä.

Meillä vierähtää tunti vain ihan levätessä. Nousemme jalkeille verryttelemään kipeytyneitä jäseniämme. Saivaara näyttää nyt yhä korkeammalta mahtavuudessaan kun katselemme sitä täältä alempaa lännen suunnalta.

– On tuo Saivaara vaan mahtava kukkula. Mieleen tulee Monument Valleyn kukkulat Utahin osavaltiosta Amerikasta. Lännen elokuvista muistan Hyökkäys Erämaassa- elokuvan, kerron Raijalle.

– Mitähän porukkaa tuolta nyt tulee, sanon Raijalle samalla kun katselen kiikarilla tulijoita.

Alempaa rinteeltä nousee avopäistä väkeä, rinkat kuitenkin selässä.

– Näyttää olevan kolme miestä ja kaksi naista liikkeellä.     

– No nyt naiset nostivat takinhuput päähänsä. Havahtuivat täällä ylällä vallitsevaan kylmään tuulen.

– Onkohan ne tosiaan käyneet Meekolla?

– Tuskin ainakaan pitemmällä. Kylmähän niille tulee. Näyttää olevan lenkkarit jalassa kaikilla.

Porukka nousee reippain askelin ylös rinnettä, ja huomaavat täällä ylhäällä olevan kylmää ja tuulista. Heilautamme kättä heille tervehdykseksi. Saamme vastaukseksi iloiset kädenheilautukset.

– Kylläpä täällä on kylmä! Paljaspäin oleva mies huikkaa meille.

– Vieläkö noi ihmettelee kun meillä on pipot tiukasti päässä, sanon hiljaa Raijalle.

Tämä viiden hengen joukko ohittaa meidät alempana rinteellä noin 50 metrin etäisyydeltä.

– Kaipa nuo on Kuonjarjohkalle menossa? Saa nähdä ovatko siellä huomenissa?

– On nuo vähän erikoista porukkaa.

Olen taas ottamassa kuvia Saivaarasta. Pilvipeite rakoilee jonkin verran, joten odottelen kunnes aurinko paistaa Saivaaralle, jotta saan hyviä kuvia otetuksi.

– Jokohan tuolta me tuolta töyräältä nähtäis se tupa?

– Lähetään menemään. Tässä seisoskellessa alkaa tulla kylmä.

Hetkessä olemme soratörmällä jolta näemme pohjoisessa sijaitsevan Meekonjärven, jonka edustalla laaksossa näkyy oudon erikoisia pieniä sorakumpuja. Laakso edessämme on kauniin vihreää pajukkoa, jota on erityisesti Pierfejohkan suistossa. Tunturikoivuja kasvaa järvenrantamilla harvakseltaan. Viereltämme on kohiseva, ja osin lumenpeitossa oleva uoma. Alenevassa rinteessä on näkyvillä syvälle soraan syöpyneitä polkuja.

On täällä näköjään kuljettu vuosien mittaan, kun katselen syviä polkuja. Pintakasvillisuuden kuluessa pois, niin sadevesien aikaansaamat purot ja sulamisvedet hiertävät polku-uria syvemmiksi. Havahdun ajatuksistani, kun huomaan Raijan viilettävän jo alhaalla laaksossa. Kaukana, noin kilometrin päässä, alhaalla suistossa, harjanteen alla pilkistää näkyville Meekontuvan vihreä huopakatto. Olemme lähellä määränpäätä! Raija katsoessaan taakseen, huomaa minun jääneen vielä törmälle, pysähtyy odottamaan.

Otan vielä kuvan viheriöivästä laaksosta, jolleka saan taustaksi massiivisen ja tumman Annjalonjin pahdan. Lähden nopeasti alas Raijan luokse.

– Huh! Miten polttaa jalkoja tämä lasku! Totemme molemmat päästyämme alas laaksoon.

Kivulias polte jaloissa viiletämme viimeiset sadat metrit Meekontuvan edustalle.

– Ei taida olla ketään olla tuvassa kun ei savukaan tule piipusta.

– Joku mies katselee ikkunasta, Raija huomaa.

– Johan on pieni tupa. Ja miten on ympäristö kulunutta - ei ole nurmea tuvan ympärillä.

– Tuolla on sentään vihertävä nurmikko. Mennään sinne lepäämään hetkeksi.

– Voi kauheeta miten jaloissa polttaa! Kyllä tuo lasku tuntui rankalta.

– Samat sanat! Nyt ei jaksais enää yhtään pidemmälle.

Heitämme rinkat pois selästä saman tien ja asetumme selälleen kuivalle nurmikolle, siten että saamme jalkamme koholle. Kivut jaloissa lientyvätkin nopeasti.

Raajamme olivat todella lujilla tämän päivän aikana. Olemme kävelleet päivän ylhäällä tunturissa ja nyt sitten tämä jyrkkä ja rasittava lasku tänne laaksoon.

– Huomaatko miten lämpimältä tuntuu maata tässä.

– Mukavalta tuntuu levätä, eikä tuuli käy tähän.

On hiljaista, vain veden kohina kuuluu pajuryteiköstä, jossa Pierfejohkan vedet virtaavat alas Meekonjärven ja Skadjajärven väliseen salmeen.

– Tuleekohan se kaveri ulos tervehtimään?

– Kai se on ujo poika? Oltais vaan saatu olla täälläkin kahdestaan.

Hetken levähdettyämme virkistymme, ja havahdumme nälkäiseen oloon.

– Parasta kun mennään sisälle vaan, niin päästään ruuan laittoon.

– Hyvä! Tehdään ruoka kaikessa rauhassa.

Meekonjärven autiotupa on pystytetty Metsähallituksen toimesta joskus 60- luvulla. Joten täältä ovat jo tuhannet väsyneet vaeltajat saaneet levähdyspaikan ja suojan sateelta ja myrskyltä.

– Terve!

– Terve! Vastaa nuorimies pöydän takaa istuen, kun menemme sisälle.

– Mukava päästä kämpälle! Me kun ollaan tultu tänään Kuonjarjohkalta asti!

– Siellä tais olla kova tuuli ylhäällä tuntureilla?

– Kyllä oli! Ei mitään kesäisiä ilmoja lainkaan, vastaan.

– Oletko käynyt tuolla pitemmällä?

– Kyllä joo! Olin viime yön Pitsuksella. Lähdin sieltä tänä aamuna tulemaan, mies kertoo.

– Siellä on varmaan vielä paljon lunta tunturissa?

– On siellä. En lähtenyt yrittämään Haltille.

– Me nähtiin Saarijärvellä jo vähän vanhempi mies, keski-ikäinen mies, joka oli niin Haltille menossa! Näittekö te sitä miestä, Raija kysyy?

– Näin joo. Tullessa tuli vastaan. Kertoi olleensa täällä Meekolla viime yön.

– Eipä sinne Haltille ole paljon menemistä. Jos on vielä paljon mennessä lunta, ja sääkin näyttä nyt huononevan, vastaan.

– Haltille mennessä yllättää sumu hyvin usein. Pitsuksella voi joutua odottamaan päivän pari parempia säitä, nuorimies arvelee.

– Täällähän on vielä hiillosta, joten saadaan puut syttymään, huomaan avatessani kamiinan luukun.

– Raija, ota sinä ruokatarpeet esille niin minä haen vettä joesta, sanon ja otan muovisangon mukaani.

Sisään tultuani vien retkikeittimen ulos sopivan kivenpäälle, laitan Sinolia polttimoon ja sytytän tulen. Nuorimies katsoo parhaimmakseen väistyä kohteliaasti ulos pihalle, kun Raija levittää retkiruuat tuvan pöydälle.

Odotamme tuskin malttaen veden kiehumista, jotta saamme perunamuusijauhon lisättyä kiehuvaan veteen. Minä avaan lihapullasäilykepurkin ja lisään ne sitten lämpenemään kuuman muusin sekaan. Siihen vielä voita paketista, niin johan meillä on tosi maittava ateria tehtynä.

Olemme niin onnellisia syömisen ilosta että oikein naurattaa! Kyllä jälkiuunileipäkin nyt maistuu kun laitamme siihen voita päälle. Mukista hörppäämme veteen sekoitettua pulverimaitoa palanpainikkeeksi.

Istumme kahta puolta tuvan pöytää ja katselemme välillä pienestä ikkunasta ulos. Maisemaa hallitsee Saivaara joka vaikuttaa oudon kiehtovalta täältä alhaalta katsottuna.

– Raija, jos vaan on huomenna kaunista, niin ollaan täällä huominen päivä, ehdotan.

– Huominen päivä olis kyllä hyvä levätä, Raija arvelee.

– Minä voisin käydä kiipeämässä tuonne Saivaaralle huomenna. Sinne pääsee kiipeämään itäpäädystä ylös laelle. Siellä on joku halkeama josta voi kavuta ylös.

– Minä en kyllä uskaltaisi. Tuntuu liian pelottavalta. Sieltähän vois pudota alas, Raija meinaa ja katselee ihmeissään Saivaaralle päin.

Vastapuolen ikkunasta näemme tumman Meekonpahdan ja sen alla olevan Meekonjärven. Etualan kivikko on pajupuskien valtaamaa jossa Pierfejohkan vedet virtaavat alas Meekonjärven edustalle. Järven rantamilla on harvakseltaan tunturikoivikkoa elävöittämässä maisemaa.

– Pekka hei! Levitetään makuupussit tohon laverille ja mennään ruokalevolle.

– Mennään kuule illemmalla käymään siellä varaustuvalla. Nähdään sitten minkälainen se on.

– Ja soitetaan sieltä Kiteelle jos se puhelin on kunnossa, jatkan.

– Joo! Ja Lappeenrantaan, Raija innostuu.

– Minä otan virvelin mukaan. Jos sieltä sais vaikka kalan.

– Sehän olis jotain! Nyt kun meillä on retkipannu mukana, niin voitais paistaa kalaa.

– Kyllä vaan! Tässä tulee ihan vesi kielelle!

Meekonjärvestä voi saada taimenta tai harria. Myös hauki nousee Lätäsenoa myöten tänne asti. Ylempää Pitsusjärvellä on saaliskalana vain punakylkistä rautua, jos onnistuu saamaan.

– Minnekähän se poika lähti? Kait se on menny tutustumaan tähän ympäristöön, ihmettelen.

– Eiköhän lähetä sinne varaustuvalle.

– Otetaan kamerat mukaan!

– Joudutaan kävelemään tuonne ylös kivikkoon. Siellä on se riippusilta jossakin, sanon Raijalle kun olemme ulkona.

Alamme nousta kumpareista kivikkorinnettä Pierfejohkan sivuitse. Kotvan kuluttua olemme ylempänä kallioisella rinteellä, josta näemme kauas itään Porojärvelle asti tätä kaunista laaksoa. Saivaaraa ei voi olla huomaamatta. Minusta se on kaiken aikaa omituiselta näyttävä kummajainen omassa silhuetissaan.

Etualalla oleva Meekonpahta näyttää näissä valtavissa laakson mittasuhteissa jotenkin pieneltä. Pahdan tummanpuhuva, julmannäköinen rosopahta on jotenkin pelottava, sen alle ei tee mieli mennä. Niin Meekon- kuin muidenkin pahtojen juurella on valtaisat kivi- ja soravyöryrinteet; siis rapautunutta kalliota vuosisatojen saatossa, jota jäätyvä vesi rikkoo kaiken aikaa.

Kävelemme kivikossa astellen kiveltä kivelle ja lähestymme pientä putousta joka pauhaa valtoimenaan.

– Hei Raija! Tuolla on se silta!

Tulemme kohiseva uoman partaalle jonka yli on aseteltu neljä pylvästä rinnan. Kaiteena ovat rautatolpat joidenka väliin on vedetty muoviputkilla päällystetyt teräsvaijerit kaiteiksi.

– Onpa kapean ja heiveröisen näköinen silta, Raija epäilee.

– Nuo tukit ovat tosi pitkät. Vaappuvat varmasti ylimennessä.

– Minä en kyllä uskalla mennä yli, Raija huolestuu.

– Istutaas nyt tähän ja kerätään rohkeutta.

Istahdamme kivikkoiselle kallion reunukselle katselemaan ryöpyten alas virtaavia vesimassoja, jotka rauhoittuvat alhaalla tasanteella. Jokisuiston kauniinvihreässä pajukossa vedet haaroittuvat pieniksi virroiksi päätyen salmensuulle.

– Ei tämä pahemmin heilu kun kävelee varovasti yli! Sanon Raijalle ja kävelen noin kymmenen metriä pitkän sillan yli vastakkaiselle kallioreunukselle.

– Raija! Ala tulla vaan! Älä katso kuohuihin! Minä tulen sinua vastaan, huudan yli kohinan.

Raija ottaa molemmilla käsillä kiinni kaiteista ja lähtee ylittämään katsoen minua koko ajan kun tulen sillalle vastaan. Päästyämme yli halaamme toisiamme helpottuneina.

Olemme nyt louhikkoisen virran pohjoissivulla, jossa lumi vielä peittää pahimpia louhikoita. Katselemme kirkasta vesivirtaa joka putouksessa heijastaa hennosti taivaansineä vaikka onkin pilvessä. Kivikkoiselta harjanteelta kävelemme lähelle Meekonpahdan alustaa josta näemme alas Meekonjärvelle. Järvi näyttää pieneltä ja matalalta heinikon peittäessä osin rantoja. Kaunista vehmautta rannassa luo koivu- ja pajuvarvikko.

Tulemme rinnettä alas viheriöivään vaivaiskoivuvarvikkoon, jolla olevaa polkua kävelemme Meekonjärven rantaan.

– Hei! Tuolla näkyy harmaa tupa.

– Niitähän on siellä kolme.

Järven rannassa olevalla tasanteella on kolme isoa kelohonkaista tupaa. Ylimpänä rinteessä on vähän erillään ikkunaluukuilla suljettu poromiesten kämppä. Alempana rannassa ovat perätysten Metsähallituksen varaustupa ja Posti- telelaitoksen tupa, arvatenkin, sillä seinällä on kiinnitettynä vanha Telen tunnus. Kiinnitän huomioni puhelinkaapeliin joka on vedetty maahan Postin tuvalta varaustuvalle. Puhelin löytyykin varaustuvan ulkoseinältä.

Harmittelemme ettemme ottaneet varaustuvan avainta retkeilykeskuksesta mukaamme. Meillä olisi nyt tilaisuus olla täällä ensiyö kahden. Ja kalavesi on aivan vieressä.

– Pekka! Ota sinä se puhelu Kiteelle.

– Se on kuule ihan helppoa. Ota vaan se luuri käteen, ja odota kunnes keskus vastaa.

– Raija! Minä käyn kokeilemassa uistinta tuolla rannassa. Tuletko mukaan?

– Mene sinä vaan. Minä jään istuskelemaan tähän penkille.

Rantapoukama on matalaa kivikkorantaa. Kauempana jokivarressa on vanhaa heinikkoa.

Heittelen viehettä eri kohtiin varoen kivikoita, silti lippa jää kiveen kiinni, irroten kuitenkin. Kävelen rantaa eteenpäin ja samalla heitellen viehettä. Etäämmällä ranta on turpeen peittämää kivikkoa, joilla hilla parhaillaan kukkii. Lisäksi on yksittäisiä tunturikoivu- ja pajupuskia.

Miten helposti lippa tarttuukaan kivikkoon! Kävelen rannassa eri suunnille ja yritän nykiä lippaa irti. Siiman ollessa kireänä irrota jarrun, jonka seurauksena siiman ohjain irtoaa kiinnikkeestään ja häviää jonnekin. Siihen loppui kalastukseni.

Kävelen takaisin Raijan luokse tuvalle ja kerron miten kävi.

– Soitetaan nyt sinne Saaralle, Raija ehdottaa.

Saamme kuulla että Lappiin on luvattu tosi kylmää säätä. Utsjoella oli satanut 20 senttiä lunta! Oli kuulemma tarvittu aurauskalustoa maanteille!

– Tuleekohan tänne Käsivarteen lunta, alan huolestumaan!

Huomaan lämpömittarin tuvan ikkunan pielessä.

– Vain viisi astetta lämmintä!

– Ei mikään ihme että käsiä paleltaa!

– Johan on kylä! Ja sentään pitäisi olla jo kesä täälläkin.

Päätämme lähteä takaisin autiotuvalle, nyt kun kalastamisesta ei tule mitään.

Kapuamme rinteen ylös nopeasti ja ylitämme sillan saman tien. Pysähdymme lepäämään enne laskua tuvalle. Otan koskikuvat ja kuvia vielä Saivaarastakin, sitten lähdemme laskeutumaan ripeästi päästäksemme pois kylmästä tuulesta.

– Katos vaan, sieltä tulee tuvan piipusta savua.

– Sittenhän se poika on mennyt takaisin sisälle.

– Kiva kun päästään lämpimään tupaan takaisin.

Päästyämme sisälle kerron missä olimme käyneet. Olemme helpottuneita ettei ketään muita ole tullut tähän pieneen tupaan.

Kiehautan kahvi- ja teeveden jotta saamme nauttia kuumasta juomasta samalla kun keskustelemme mitä huominen päivä tuo tullessaan. Arvelemme sään olevan huomennakin pilvinen. Ehkä sataa lunta, kun sitä oli säätietojen mukaan luvattu tänne pohjoiseen. Jos on pilvessä, saatamme lähteä huomenna takaisin Kuonjarjohkalle. Nuorimies aikoo lähteä huomenna Kutturankurun kautta Terbmisjärvelle, ellei tuntureilla tuule kovasti.

Otan puheeksi sen viisihenkisen ryhmän joka tuli meitä rinteessä vastaan. Tämä viisihenkinen seurue oli tullut tänne helikopterilla, kolme miestä ja kaksi naista. Miehet olivat kalastelleet Meekonjärvellä, ja tänään maanneet täällä tuvassa. Nyt iltapäivällä olivat lähteneet Kunjarjohkalle.

Palautamme mieliimme että Urho Kekkonen kävi täällä lähellä olevalla Porojärvellä talvisin hiihtelemässä ja pilkillä seurueensa kanssa. Kuten tunnettua Kekkonen oli innokas kalamies ja Lapin kävijä. Kekkosella on ollut oma kämppä Porojärvellä, joka on tiettävästi nykyään varaustupana.

Nuorimies tietää kertoa meille että Saivaaran laelle on kiinnitetty titaaninen muistolaatta Presidentti Urho Kaleva Kekkosen muistoksi hänen täyttäessään 80 vuotta 3.9.1980. Saivaaran laelle on kuulemma aikanaan suunniteltu patsasta Kekkoselle, mutta sellaista päätöstä ei sentään ole rohjettu tehdä.

Valvomme puoleenyöhön jolloin saamme nähdä pieneksi ihmeeksi keskiyön auringon. Aurinko paistaa pohjoiselta taivaalta pilvipeitteen raosta Vuobmekasvarrin lakea hipoen suoraan tuvan ikkunasta sisään. Nuorimies ja minä otamme kamerat ja menemme ulos kuvaamaan pohjoisen valoisuuden filmille. Pian pilvet peittävät taas taivaan, joten menemme takaisin tupaan. Toivomme yhdessä huomiseksi parempaa ja aurinkoista säätä. Käymme nukkumaan tässä pienessä tuvassa suuret tunturit ympärillämme.

 

             23.6. Tiistai

Heräämme aamulla pilviseen päivään. Pohjoisesta valuu tuulen mukana sumupilveä, peittäen osin jo Vuobmekasvarrin rinteitä, kun katselemme unenpöpperöisinä ulos ikkunasta. Kova pohjoistuuli saa pajupusikon hulmuamaan jokisuistossa. Nuorimies on jo pakannut tavaransa ja valmistelee lähtöään syömättä edes kunnolla.

Keskustelimme vielä säänmuutoksesta, sillä näyttää että säätila on kaiken aikaa huonontumassa.

– Onkohan tulossa sumua?

Nuorimies lupaa lähteä myös Kuonjarjohkalle, mikäli ylhäällä tunturissa myrskyää. Toivottelemme molemmin puolin hyvää vaellusmatkaa. Minäkin lupaan että tulen Raijan kanssa perässä suoraan Kuonjarjohkan tuvalle.

– Voi että siellä on kylmä tuuli! Käy ihan luihin ja ytimiin, sanon Raijalle tultuani vähissä vaatteissa sisälle.

– Raija, nouse sinäkin ylös. Minä laitan puuroa tulemaan.

– Kylläpä on hämärää, Raija vastaa unisena.

Kiehautan veden ja laitan kauraryynit hautumaan.

Taivas on tummassa pilvessä, on sateen uhka, ellei peräti ala satamaan lunta, aprikoin.

– Jos ei nyt ihan ala lunta tuiskuttamaan niin eiköhän mekin lähdetä, kysyn Raijalta kun juomme vielä kahvin ja teen. Raijalle ei kahvi maistu.

– Entä jos me joudutaan sumuun, Raija huolestuu.

– Onhan meillä kompassi. Pahinta jos tulee lumituisku kovalla tuulella.

– Ei tännekään kannata jäädä kokopäiväksi.

– Nyt ei kannata lähteä Saivaarallekaan kapuamaan.

– Näyttää siltä ettei sitä sumua tulekaan, kun on näin kova tuuli.

– Meillähän on myötätuuli, vai mitä Pekka?

– Niin on, ja rinkka antaa vähän tuulensuojaa.

Aamu yhdeksään mennessä meillä on tupa siivottu ja puut kannettu sisälle. Vielä viestiä vieraskirjaan, niin olemme valmiit lähtöön. Ennen kuin kannan rinkat ulos tuvasta, otan vielä kuvat tästä Meekonjärven autiotuvasta niin että saan taustalle tummanjylhän Meekonpahdan.

– No niin, nyt sitten matkaan kohti korkeuksia, sanon saatuani rinkan selkääni.

Nostettuani Raijalle rinkanselkään lähdemme sauvoinemme nousemaan ylös rinteelle. Meillä on aluksi voimia vaativa nousu edessä. Sitten ylhäällä on taas helppokulkuista maastoa, lähes tasankoa aina Kuonjarjohkan tuvalle asti.

– Otetaan varovasti tämä alku.

– Ei pidetä mitään kiirettä.

– Huhhuh! Alkaapa tulla lämmin. Levähdetään vähän, Raija sanoo hengästyneenä.

– Tuollahan sataa jo lunta, sanon katsellessani kauas ankeaan harmauteen kohti Poroenon laaksoa.

– Lähetään jo eteenpäin. Minua alkaa viluttaa tässä tuulessa, Raija sanoo nousten kiveltä jolla istuimme vierekkäin.

Onneksi emme kohtaa myrskytuulta ylhäällä tunturissa. Navakka myötätuuli avittaa kulkuamme kun jätämme Kahperusladnjan taaksemme ja alamme nähdä edessäpäin Kuonjarvarrin rinnettä.

En odota enää sumun tuloa, vaan pelkään enemmänkin lumituiskua tulevaksi. Sumussakin voisimme edetä kompassin avulla, sillä meillä on suora esteetön reitti Kuonjarjohkalle, kunhan emme ohita solaa jossa tiedän autiotuvan sijaitsevan.

Levähdämme aina vähäksi aikaa kiville istumaan. Katselemme alas laakson harmauteen. Kaukana alhaalla laaksossa lumipyry peittää näkyvyyden, jättäen Kohpervarrin ja Jollanoaivin tunturit kaukaiseen harmauteen.

– Kohta sataa täälläkin!

– Jääköhän toi lumi maahan? Raija huolestuu.

– Jos sitä paljon tulee, niin ei se tällä ilmalla ehdi sulaa. Muutenkin täällä ylhäällä tunturissa on kylmempää.

Jatkamme vaellustamme jotta ei tulisi kylmä, kun olemme rasituksesta hiostuneet. Purojen ylitykset antavat pientä vaihtelua tällä vaellusosuudella.

Tultuamme Kahperusvaarojen sivulle huomaan erikoisen vaalean kiven nostettuna ison kiven päälle.

– Mikä ihmeen seitakivi tuolla on, havahdun sanomaan Raijalle kun lunta jo tuiskuttaa ympärillämme.

– Oho! Mennään katsomaan. Onko se jokin maamerkki?

– Joku on sen nostanut tähän kivelle. Tuskin on kaukaa tuotu noin isoa kiveä?

Ison harmaan kiven päällä pystyssä oleva kivi on kauniin valkoinen kalkkikivilohkare, ehkä noin 10 kilon painoinen.

– Tänne on joku jättänyt vanhat lenkkarinsakin.

Heitän lenkkarit lähikiven taakse piiloon, ja otan kuvia tästä erikoisesta ”seitakivestä”.

Tuuli on yhä voimakas ja tuiskuttaa lunta joka osuu kipeästi kasvoihin. Vedämme villapipot syvälle päähän niin että hyvä kun silmät näkyvät pipon alta. Minulla on hiihtokäsineet kädessä ja Raijalla on villalapaset, joten pärjäämme loppumatkan, ellei lumituisku tästä yltyne.

Lähestyessämme Kuonjarvarria huomaan tutun ”kalkkinipan” Kuonjarvarrin laella.

– Raija! Tuolla näkyy jo se vaalea kivikasa. Tullaan kohta sinne tuvalle.

– Eihän meillä olekaan enää pitkää matkaa, Raija sanoo helpottuneena.

– Tuskin kahtakaan kilometriä matkaa jäljellä.

Lunta tuiskuttaa hienokseltaan vaeltaessamme viimeistä nousua ennen harjannetta, jolta meillä on lyhyt lasku tuvan edustalle. Lumisade taas sakenee kun tulemme harjanteelle josta näemme Kuonjarjohkan autiotuvan.

– Siellä se näkyy olevan, meidän pikku tupa, Raija riemuitsee.

– Savukin tulee nätisti piipusta. Onkohan siellä se kalastusporukka vielä?

Patikoimme reippaasti sauvoja heilutellen viimeisen laskun alas tuvan edustalle. Nyt lunta tuiskuttaa jo niin sakeasti että se alkaa jäädä maahan. Maasto muuttuu hetkessä valkoiseksi lumentulon myötä.

– Lasketaan rinkat tähän samalle kivelle kuin silloin viimeksikin.

– Nytkö se talvi tulee tänne mitä on luvattu?

Koemme iloa tämän päivän saavutuksesta päästyämme takaisin tänne tuvalle, sillä olemme vaeltaneet Meekonjärveltä tänne tuulessa ja tuiskeessa. Emme koe itseämme niinkään väsyneiksi, koska olemme vahvistuneet vaelluksen edetessä. Olemmehan vaeltaneet nyt jo neljättä päivää täällä tuntureilla. Minun painava rinkka on myös keventynyt ruokatarpeiden huvetessa. Lähtiessä rinkkani painoi noin 30 kiloa.

Kiinnitän huomioni kahteen mieheen jotka ovat jokivarressa kalassa.

– Hei, nuo miehet on siitä helikopteriporukasta, kerron Raijalle.

Olemme syöneet kylliksemme ja voineet paksusti näinä päivinä. Nyt meille tulee nälkä kun saimme vähän levähdettyä. Onneksi lumisade on tauonnut.

– Eiköhän mennä ruuan laittoon, vai mitä Raija?

Huomaan kaksi pitkää virvelin vapaa mökin seinustalla, kun olemme menossa sisälle. Tuvasta tulee samalla ulos ruuanlaittopuuhissa oleva nainen poikansa kanssa. Pojalla on housunlahkeet kastuneina. Ovatkohan tulleet lumien yli Saarijärveltä päin, tai kahlanneet joen yli tänne tullessa?

– Mennään sisälle. Kai me vielä sinne mahdutaan?

Emme huomaa tervehtiä. Väen paljous oudoksuttaa meitä, joten asetumme ovensuuhun penkille istumaan ja ihmettelemään. Kukaan ei puhu mitään. Katseemme kiertävät pitkin hämärää tupaa. Tuvan perällä laverilla lepää nuoripari sylikkäin, ovat ehkä unessa. Keskemmällä laveria makaa selällään noin neljän kymmenen ikäinen nainen, joka killittää meitä jotka tulimme tupaan. Pienen ikkunan äärellä on mies ruuanlaittopuuhissa. Tuvan pöytä on täynnään ruokatarpeita, joten ruokailu on vielä kesken. Pian nainen ja poika tulevat sisälle. Kaikki kolme asettuvat pöydän ääreen syömään ääneti. He lusikoivat ruuan suoraan kattilasta suuhunsa. Nainen laverilla killittää, onkohan hänellä nälkä?

Odottelemme kunnes perhe on syönyt ja lähtenyt joelle astioiden pesuun.

– Aletaan me nyt laittaan ruokaa, Raija ehdottaa.

– Joo, haen ruokatarpeet rinkasta.

Levitän ruokatarpeet ja retkikeittimen pöydälle, ja lähden hakemaan tuvan ämpärillä raikasta vettä joesta.

Päästyäni takaisin joelta laitan tulen keittimeen ja laitan veden kattilaan kuumenemaan. Samalla äskeisen perheenpää tulee Sinol-pullo kädessä sisälle. Mies kaataa Sinolia kuuman kaminan luona kädessään olevaan polttimoon. Tilanne on äkkiä kuitenkin ohi, joten en ehdi sanoa mitään.

Meillä alkaa olla isot ruoka-annokset valmiina. Meillä on tosi nälkä. Olemme syöneet viimeksi aamulla Meekolta lähtiessä, ja nyt on jo iltapäivä käsillä.

Lusikoimme vauhdilla perunamuusia ja lihapata-annosta suuhumme. Perhe keskittyy kahvinjuontiin. Poika syö pöydänkulmalla suklaata ja ihmettelee reipasta syöntiämme. Sitten poika katsoo ihmeissään kun levitän paksulti voita paksun jälkiuunipalan päälle. Poikaa naurattaa haukatessani ison palan leipää suuhuni. Nuoripari laverilla supattaa jotakin. Yksin oleva nainen ei puhu mitään.

Yllättäen aurinko pilkistää ikkunasta sisään valaisten koko tuvan. Lumisade on laantunut ja pilvipeite rakoilee. Nyt aurinko sulattaa sen vähäisen lumen jota on satanut maahan. Tunnelma alkaa keventyä auringonpaisteen myötä.

– Ei kait me tänne jäädä, vai mitä Raija, sanon kun istumme pöydän ääressä ja katselemme ikkunasta ulos valoisaan tunturiin.

– Lähetään vaan Jatkamaan Saarijärvelle, Raija innostuu.

– Nyt kun on levätty, niin kai sinä jaksat lähteä?

– Ihan hyvin! Mukava lähteä nyt kun aurinko paistaa ilma lämpenee!

Alamme korjata tavaroitamme pöydältä rinkkoihin. Pariskunta, jolla on poika mukana, on jo lähdössä. Mies tutkii karttaa vielä ennen ulos menoa.

– Meekolleko olette menossa, saan kysyttyä viimeinkin.

– Sinne ollaan menossa, kyllä! Tuonne polun suuntaan kaiketi olisi lähdettävä, mies kysyy osoittaen ikkunasta näkyvää polkua.

– Siitä vaan mennään tunturien sivua ja polkuja pitkin Meekolle.

Kerron pariskunnalle reitin olevan helpon, vain muutama puron ylitys ja sitten lasku Meekonlaaksoon. Toivotamme hyvää ja aurinkoista säätä, nyt kun sää on mitä parhain lähteä jatkamaan vaellusta.

– On se helpotus kun päästään pois täältä, Raija sanoo, kun päästään rinkkoinemme ulos auringonpaisteeseen.

– Olishan se ollu ahdistavaa jäädä tänne! Ei me oltais tultu juttuun ton porukan kanssa, ketkä on jäämässä tonne sisälle, vastaan.

Menen vielä sisälle ja kirjoitan viestin vieraskirjaan, että olemme menossa Saarijärvelle. En tohdi hyvästellä tupaan jäävää nuortaparia enkä naista jotka edelleen lepäävät makuulaverilla. He kokevat helpotuksen tunteen kun me muut lähdemme tahoillemme.

– Meillä olis ollut pitkä ilta edessä jos tänne olisi jääty, Raija sanoo helpottuneena.

– Nyt ne alkoi keittään kahvia, huomaatko, sanon Raijalle huomatessani nuoren, tummahiuksisen naisen ikkunan ääressä mittaava lusikalla kahvia pannuun.

– Ne on ihan tyytyväisiä kun mekin lähdettiin. Saavat olla omissa oloissaan.

– Joo, keittävät kahvia sen kunniaksi.

Saatuamme taas rinkat selkään lähdemme kohti Kuonjarjohkan vartta. Pysähdymme vielä katselemaan taaksemme jäävää pientä tupaa joka nököttää rinteessä takanaan suuri luminen tunturin rinne.

Jatkamme kävelyä kohti länttä iloisesti soljuvan joen vartta myöten. Kuonjarvarrin pohjoisrinteet ovat vielä todella lumiset, joten suunnistamme etäämpänä olevaa loivaa rinnettä kohti, josta aiomme nousta ylös tunturiin, ja laskeutua sieltä sitten alas Saarijärven tuvalle.

Tuulen laannuttua ilma on lämmennyt. Aurinko lämmittää tunturin yltä antaen suloista lämpöä kasvoillemme. Ylitämme helposti Kuonjarjohkan virran ja alamme saman tien nousta ylös Kuonjarvarrin pohjoisrinnettä. Puikkelehdimme suurten kivien lomitse muuten melko helppokulkuista, osin jyrkkääkin rinnettä ylös.

– Tuolla näkyy jäljet tuon lumikentän yli! Sanon Raijalle ja osoitan alempana kivikossa olevaa lumikenttää.

– Se perhe on tullut suoraan tuolta alas, eivätkä ole viitsineet kiertää täältä yläkautta.

– Tuolla lumella se poika on tietysti kastellut jalkansa.

– Tästä joudutaan mekin menemään lumille, ei päästä kiertämään.

Lunta on täällä ylempänä ohuelti, ja se on kovaa. Ylitämme muutaman kymmenen metrin laajuisen lumikentän varovasti kävellen. Pian olemme ylhäällä karun tunturin laella, joka on täynnään pientä harmaata kivikkoa, tunturipaljakkaa. Raikas tuuli puhaltaa kasvoihimme. On vilpoista.

Oikealla lännessä näemme kiinnekohtana olevan Tuolljehuhputin lumisine rinteineen.

Vähitellen tulemme tunturiharjanteelle noin 950 metrin korkeudelle, josta alamme nähdä etelän suuntaan avautuvaan valtaisaan laaksoon, jossa pienellä järvikannaksella pitäisi Saarijärven tuvan oleman.

Istahdamme levähtämään. Meiltä on mennyt nelisen tuntia nousuun alhaalta Kuonjarjohkan solasta. Ensin oli muutaman kilometrin kävely joen vartta, ja sitten väsyttävää nousua tänne tunturipaljakalle.

– Pekka! Meillähän on rusinoita, Raija muistaa iloisena ja ottaa taskustaan rusinapaketin esille.

– Jospa jaksettaisiin sinne alemmas puron varteen jossa tullessa syötiin, ehdotan vetäessäni kourallisen rusinoita suuhuni.

– Lähetään sinne vaan, tässä tuulessa tulee kylmä.

– Joo! Keitetään siellä sit kahvit ja syödään jotakin.

Taivaalla lipuu harmaa pilvikerros kohti itää. Siellä täällä näkyy sinistä taivasta josta aurinko pilkistää luoden pitkiä juoksevia varjoja alas karuun laaksoon.

Tulemme vihertävälle tasanteelle puron varteen. Puro muodostaa kosteikon jolla viheriö kaunis vihertävä nurmi. Alempana rinteellä on harvakseltaan vaivaiskoivuvarvikkoa.

– Syödään nyt vaan leipää kahvin ja teen kanssa, ehdotan ja ota retkikeittimen esille.

– Kait me leivällä pärjätään? Päivällä kun syötiin kunnolla, Raija vastaa asettuen pitkälleen vihreälle nurmelle.

Pian meillä on kuumaa juotavaa huulillamme, samalla kun haukkaamme ruisleipää voin kanssa. Katselemme meille vielä niin kaukaista, karua järvien täplittämää laaksoa alapuolellamme. Etelässä, laaksoa vastapäätä kaartuvat loivina ja osittain lumisina Muurivaaran ja Salmivaarojen rinteet. Niiden takan horisontissa piirtyy Ailakkavaaran loiva rinne. Kaakossa on näkyvillä tumma Tierbmisvarrin pahta, ja jonka alla välkkyy – joka sen tietää – kaunis, kapea Terbmisjärvi. Kaukana lounaassa, auringonkilon alla piirtyy Saana, joka näyttää täältä korkealta katsottuna oudon pieneltä.

– Tuolla kaukana kannaksella pitäisi olla sen Saarijärven tuvan, sanon Raijalle ja katson kiikarilla alas laaksoon.

– Siellähän se on! Tuvan pääty näkyy hyvin kun aurinko valaisee tuvan päädyn.

– Onpa ankean näköistä kivikkoa koko laakso, Raija toteaa katsottuaan kiikarilla.

– Järvi sentään siintää kauniin sinisenä, nyt kun aurinko sinne paistaa!

Harmaat pilvet väistyvät taivaalta antaen tilaa alhaalla taivaanrannassa helottavalle ilta-auringolle. Ilmassa on selvästi jo viileyden tuntua.

– On täältä ainakin parin tunnin matka, ennen kuin päästään tuonne tuvalle. Hyvä jos ollaan kymmeneen mennessä siellä, sanon.

– Johan menee myöhäseen. Minua jo väsyttää kovasti. Voi että! Se tupa saattaa olla täynnä väkeä jo siihen aikaan!

– Varmaan on. Katotaan nyt sitten. Eiköhän päästä ainakin eteiseen nukkumaan?

– Jatketaan vaan taas alaspäin. Kylmä tässä muuten tulee.

Saatuamme rinkat selkään lähdemme polkuja seuraillen alas vaivaiskoivuvarvikkoon, jossa tulemme notkelmaan josta emme näe alhaalla järven kannaksella olevaa tupaa. Edessämme on kosteikkoa, joten päätän että kaarramme vasemmalle itään rinteen sivua. Vaivaiskoivuvarvikko tihentyy tullen yhä sakeammaksi pensaikoksi jossa on hankala kävellä. Koemme kuitenkin mielihyvää runsaasta vihreydestä karun paljakan jälkeen jota on ylhäällä tunturissa.

Jalkojamme polttaa joka askeleella jonka otamme tullessamme alaspäin rinnettä. Yhtäkkiä Raija kellahtaa mahalleen maahan. Raija on todella väsynyt.

– Hups! Sehän kävi äkkiä! Raija huudahtaa, hymyn kuitenkin suupielessä.

– Voi hyvänen aika! Et kai loukannu itseäs, kysyn samalla kun tarjoan kättäni avuksi.

– Vedä mut ylös!

– Jatketaan nyt varovasti eteenpäin, sanon kun saan Raijalta rinkan pois selästä.

– Otetaan taas rusinoita suuhun, niin jaksetaan loppumatka.

– Hei! Tuolla se tupa on! Ollaan tultu liiaksi sivuun, Raija hihkaisee.

– Oho! No, eiköhän me päästä täältä suoraan tuvan edustalle.

– Meillä on se puron ylityskin vielä edessä.

– Voi että! Sekin vielä harmina, Raija vastaa harmistuneena.

Viimein tulemme isojen moreenikasojen vieritse kapean kannaksen sivulle kivikkoisen joen varteen, jossa vesi virtaa melko vuolaasti. Tupa on nyt ihan vieressä vastarannalla. Näiltä kohdin lähdimme ylös tunturiin kaksi päivää sitten.

– Minä en mene tästä yli, Raija sanoo päättäväisesti.

– Ei tuossa niin syvää ole ettei siitä yli pääse. Vaihdetaan saappaat jalkaan. Kyllä me päästään jalat kuivina yli.

Raija lähtee hakemaan mieleistään ylityspaikkaa sivummalta jossa ei ole niin voimakasta virtaa kuin tässä kohdin. Käsi kädessä ylitys ei oikein onnistu silloin kun joudutaan harppomaan kiveltä kivelle tasapainoa hakien. Parasta mennä yksin ja käyttää keppiä, pitääkseen tasapainonsa ettei horjahda ja kaadu veteen.

Raija löytää koivunkarahkan käteensä ja lähtee ylittämään jokea karahka toisessa ja toisessa kädessä keppi. Raija jää onnellisena odottamaan kun minä tuon rinkat yli virran. Raija ottaa kuvat kun tulen väsyneenä ja valkoinen pipo silmillä yli joen. Olemme todella uupuneet, mutta kuitenkin onnellisia päästyämme tuvan edustalle.

– Hei! Sieltä on vielä tulossa vielä väkeä tuonne joen rantaan, Raija sanoo hiljaisesti.

– Niinpä tulee. Eikä niillä ole varusteitakaan. Ovat näköjään koiraa taluttamassa.

– Kato nyt niillä on pieni musta koira. Lapinkoira taitaa olla, sanon hiljaa.

– Viedään rinkat sisään, ja vallataan toi eteinen.

Ovet ovat auki tupaa myöten. Tuvassa näyttää olevan täyttä! Eteisessä ei ole ketään. Nostan penkit eteisen pöydälle joten saamme lattialle tilaa. Olemme jo levittäneet alustat ja makuupussit lattialle kun äsken nähty nuoripari tulee sisälle. He menevät koiran kanssa tupaan eivätkä puhu mitään. Olemme niin väsyneitä että pujahdamme heti makuupusseihin lepäämään. Tekee todella hyvää saada oikaistua itsensä makuulle.

– Olipa hyvä kun päästiin tähän eteiseen, Raija tuumii hiljaisesti.

– Tuolla tuvan puolella on varmasti aivan täyttä. Siellä on tietysti kamina porottanut koko päivän. Kuuma siellä täytyy olla.

Lepo tuntuu todella hyvältä. Haen hyvää asentoa kipeille jaloille joita kivistää nyt ankarasti rasituksen jälkeen.

– Olipa niillä iloinen pieni koira. Se niin kattoi meitä mustilla silmillään.

– Se varmaan nauttii todella, kun saa kulkea täällä luonnossa.

Meitä ei vielä nukuta. Nautimme levosta ja hiljaisuudesta. Oletamme kaikkien muiden jo nukkuvan, sillä on täysin hiljaista, ja kellokin on jo yli yhdentoista illalla. Katselen välillä ikkunasta kaukaisuudessa, noin 10 kilometrin etäisyydellä näkyvää Saanatunturia. Punertava ilta-aurinko valaisee tunturien rinteitä luoden valoa kesäyön hämyyn.

Yllättäen tuvasta alkaa tulla väkeä ulos, ja taas sisälle ovenpaukkeen säestyksellä. Me lepäämme makuupusseissa ja seuraamme tätä edestakaista menoa. Yllättäen saksanpaimenkoira ilmestyy tuvan puolelta ovelle, jota seuraa nuori nainen joka vie koiran ulos. Jonkin ajan kuluttua nainen tuo koiran sisälle ovensuuhun ja kysyy meiltä.

– Saako koiran jättää tähän porstuaan?

– Jättäkää vaan jos se siinä pysyy, vastaan.

– Kiitos! Se on kiltti koira! Nainen sanoo ja kiinnittää koiranketjun kiinni oven pielessä olevaan naulaan.

Kaikenlaista turistia täälläkin liikkuu, ajattelen mielessäni.

Kellon lähestyessä puoltayötä alkaa väki tuvassa hiljentyä.

Meitä janottaa siihen malliin että minun on noustava ylös ja lähdettävä hakemaan järvenrannasta kylmää vettä. Koira lepää rauhallisesti ovenpielessä eikä juurikaan huomio lähtöäni ulos.

Kylä ilmanala tuntuu heti ihollani päästyäni ulos. Koen heti suurta autiutta ja rauhaa ympärilläni katseeni vaeltaessa tuntureille. Aurinko on nyt Kuonjarjohkan takana valaisten ympäröivät tunturit kellertävällä valollaan, ja peilityyni järven pinta heijastaa upeasti ympäröivän tunturimaiseman. Kauniit aaltomainingit leviävät vedenpinnalle laskiessani juomapullon veteen täyttymään.

Pilvetön taivas hohtaa Lapin yötaivaan sineä. Ilma on arktisen viileää. Minua paleltaa yöpukeissani, joten menen nopeasti sisälle. Juomme pullosta vettä ja popsimme rusinoita pieneen nälkäämme.

Katselemme ikkunasta ulos kaukana lännessä olevalle Saanalle, joka täältä katsottuna ihmeen pieneltä ja kesyltä. Edessämme oleva Norjan Tsoahpe-järvi heijastaa kesäyön valoa tyyneltä pinnaltaan.

– Raija hyvä, eiköhän aleta nukkumaan…

– Päästään sitten aamulla ajoissa ylös.

Aamuyöllä herään oven kolahdukseen. Mies painuu makuupussi kainalossa ulos tuvasta. Lieneekö tuvassa tosiaan kuuma?

 

             24.6. Keskiviikko

 

Herään aamulla kuudenaikoihin, on hiiskumattoman hiljaista. Saksanpaimenkoira lepäilee rauhallisena ovenpielessä. Ovet ovat täysin avoinna, joten näen suoraan peilityynelle, kirkasta valoa heijastavalle järvelle. Nousen ylös ja katson ikkunasta ulos. Näen siellä järven kauniin sinisyyttä heijastavana pintana, jossa näkyy vaaleita pilven haituleita. Saana piirtyy kirkkaana aamun kuulaudessa.

Huomaan ihollani ettei ovesta tulee kylmää, joten ilma on jo lämmennyt auringon vaikutuksesta. Raija nukkuu tyytyväisenä, joten en henno häntä vielä herättää. Käyn itsekin pitkälleni torkkumaan. Pian kuitenkin tuvasta alkaa kuulua liikehdintää. Joitakin miehiä liikehtii varovasti ulos ollakseen herättämättä muita tuvassa olijoita.

Raija alkaa heräilemään lämpimään aamuun.

– Hoh hoijaa. Paljonko kello on, Raija kysyy unisena.

– Onhan se jo lähes seittämän.

– Raija! Nyt on tulossa aurinkoinen ja lämmin päivä! Noustaan vaan jo ylös, vastaan.

– Minä haen vettä, niin päästään puuroa laittamaan, sanon lähtiessäni.

Pari meistä on jo lähdössä puron ylitykseen. Arvaan miesten olevan menossa ainakin Meekolle. Nyt kun kerran Kuonjarjohkalle suuntaavat. Ehkä tavoitteena on mennä Haltille, niin kuin monilla on tavoitteena.

Miten kylmä vesi virkistääkään pestessäni kasvoni järvenrantakivikossa. Kylläpä aurinko lämpö tuntuukin hyvältä eilisen kylmyyden jälkeen. Tästä on tulossa upea, lämmin päivä, ajattelen aatoksissani ja katselen tyventä, kirkasta taivasta ja lumisia tuntureita heijastavaa järven pintaa.

Tuon kattilassa puuroveden eteisen pöydälle.

– Raija! Nousehan nyt ylös! Käy sinä nyt aamupesulla, niin minä keitän puuron.

– Meinaatko sinä jo keittää puuroa. Voi kun kiva, Raija vastaa kömpien ylös makuupussista.

– No niin! Tulehan nyt kaurapuurolle, sanon Raijan tullessa sisälle pyyhe kädessä.

Yllättäen saamme aamutervehdyksen nuorelta mieheltä jonka tapasimme Meekonjärven tuvalla.

– Teillä taisi olla tässä mukavat oltavat, nuorimies kysyy.

– Tässä eteisessä oli mukava raikasta nukkua. Aamuyöstä oli jo oikeastaan lämmin.

– Tuvassa oli kuuma. En meinannut saada nukutuksi.

– Tuvassa oli varmaan tosi huono ilma, jos siellä oli vaatteita kuivumassa, Raija arvelee.

– Oli joo! Aamuyöstä kaveri sai tarpeekseen ja lähti makupussin kanssa puuvajaan nukkumaan.

– Niin joo. Minä huomasin yöllä kun se mies meni ulos. Ajattelin, et mihin se mies oikein lähti.

– No, sinä menet nyt sitten sinne Saananmajalle saunomaan, niin kuin Meekolla kerroit?

– Siellä on puulämmitteinen sauna Kilpisjärven rannalla. Lupasivat lämmittää sen nyt iltapäivällä. Lupasin olla siellä kahteen mennessä.

– Raija! Eiköhän mekin mennä suoraan sinne Saanamajalle?

Toivottelemme hyvää jatkoa ja lupaamme tulla perässä saunomaan.

Jään Raijan kanssa haaveilemaan saunaan pääsystä. Miten hyvältä tuntuisikaan päästä saunaan, kun sinne toivon mukaan illalla päästään. Kipeät hartiat ja jalat kaipaavat todella kuumaa saunan lämpöä.

Olemme vallanneet koko eteisen pöydän. Puuron jälkeen keitän vielä kahvi- ja teeveden.

Vilkaisen sisälle tupaan. Muutama ihminen on näköjään vielä nukkumassa. Koirien kanssa kulkijat ovat jo lähteneet paluumatkalle takaisin retkeilykeskukseen.

– Soitetaan vielä Kiteelle ennen kuin lähdetään, Raija ehdottaa.

Alamme tehdä saman tien lähtöä. Tuntuu että kaikki muut ovat jo lähteneet, nyt kun kellokin on jo yli kahdeksan aamulla. Yllättäen kuuluukin englannin kieltä puhuvan naisen ääntä tuvasta, nuori nainen äänestä päätellen. Pian nainen tuleekin tuvasta ja menee kävellen rantaan, ollen päitä päällään, pyyhe ja pesuaine pullo kädessään.

Vien rinkat ulos ja odottelen kunnes Raija saa maastokengät jalkaansa ja pääsee ulos perässäni. Huomaan ulos tulleen naisen seisovan rantavedessä ilman housuja. Nainen pesee pitkiä hiuksiaan vaahdottaen tukanpesuainetta päähänsä. Ihmettelen, että ihan tässä tuvan edessä, heti rannassa, ja vielä kylmässä vedessä.

Raija tulee ulos saatuaan kengät jalkaansa. Olemme valmiit lähtemään nyt tämän viimeisen, mutta kauniin aurinkoisen retkipäivän vaellukselle.

Olemme ihmeen hyvin toipuneet eilisen päivän rankasta vaelluksesta. Saamme olla kiitollisia, että olemme saaneet olla terveinä näinkin rankan vaellusviikon aikana.

– Kiva lähteä taas. Voi että, kun minä odotan saunaan pääsyä, Raija on toiveikkaana.

– Eiköhän me ehditä iltapäivän kuluessa sinne Saananmajalle. Onhan se yhtä juhlaa päästä saunaan!

Pari miestäkin on vielä lähdössä edellämme. Ovat olleet teltassa yötä. Mekin nostamme rinkat selkään ja otamme tutut kepit käteen. Näin olemme taas liikkeellä, niin kuin ei mitään pysähdystä olisi ollutkaan.

– Ajatella, silloin juhannuspäivänä tultiin tänne siinä sateessa ja kylmässä tuulessa.

– Olihan se aika ikävää. Kyllä nyt kelpaa kun on lämmintä ja aurinkoa.

– On se upea tuo Tuolljehuhput tuolla pohjoisessa, sanon ja osoitan kepillä kohti pohjoista.

Kävelemme aluksi kivikkoista Tsoahpejärven rantaa Norjan puolelle, kunnes tulemme pienelle notkelmalle jossa helmeilee pieni kirkas puro. Istahdamme puron ääreen ja otamme kuksalla raikasta ja kylmää vettä huulillemme.

– Mahtavaa tämä hiljaisuus mikä on ympärillämme.

– Ei monetkaan saa kokea tätä elämässään. Tässä me vaan istutaan ja kuunnellaan kaunista puron solinaa.

– Niinpä! Nyt ei tee kiusaa sääsketkään. Saas nähdä iltapäivällä miten on, kun päästään tuon Muurivaaran yli sinne lähelle Tshkaljärveä.

– Mehän voitais syödä siellä sitten.

– Joo, mennään sinne tasanteelle jokivarteen, ehdotan.

– Otetaan nyt vettä pulloon. Tuolla Muurivaaran sivulla tuskin on puroja.

Istumme lämpimällä nurmella ilman takkia. Katselemme järvelle, jossa kevyt tuulenvire saa Tsohpejärven pinnan väreilemään ja heijastelemaan taivaan sineä.

– Raija! Lähdetään Terbmisjärvelle. Nyt kun on näin kaunis ilma – vai mitä?

– Ei kait nyt sentään, Raijaa vähän naurattaa moinen ajatus.

– Tästä ei olis pitkä matka tuon Muurivaaran sivuitse sinne Terbmiksen laaksoon.

– Eihän meillä ole aikaakaan, ja ruokakin on jo vähissä, Raija huolestuu.

Levähdettyämme lähdemme innolla nousemaan Muurivaaran rinnettä ylös.

– Onpa tuolla Muurivaaran laella isoja kiviä! Luulis niiden kohta vierivän alas, sanon Raijalle katsellessani kiikarilla tarkemmin.

– Hei! Siellä on iso tokka poroja! Tuolla lumilla. Katsohan kiikarilla.

– Jo on iso tokka. Nyt se lähti liikkeelle.

– Siinä ne vaan pyörivät lumella. Porot ovat sääskiä paossa.

Mies tulee meitä vastaan Muurivaaran sivulta päin! Tosi reippaasti tuleekin, niin että saappaat huiskivat varvikkoa. Mies vaikuttaa iäkkäältä. Hänellä on tummat sarkahousut, ruutupaita ja musta baskeri. Kaulalla on kiikari ja sivulla heiluu karttalaukku.

– Päivää!

– Päivää! Päivää!

– Tuolla on iso porotokka rinteessä, sanon ja osoitan kädellä ylös Muurivaaran sivulle.

– Jo on iso, mies sanoo katsottuaan hetken kiikarillaan.

– Saarijärvellekö olet menossa, kysyn kiirehtivältä mieheltä.

– Suoraan Haltille olen menossa! Mies huikkaa mennessään.

Toivotamme miehelle hyvää matkaa, ja jäämme katsomaan hänen reipasta etenemistään tiheässä vaivaiskoivuvarvikossa. Tuskinpa tulee ainakaan tänään ehtimään Halti-tunturille asti.

– Eipä tuo mies paljoa ehdi luontoa seuraamaan, sanon Raijalle miehen viilettäessä jo kaukana alhaalla rinteessä.

Jatkamme nousuamme tiheässä varvikossa, joka ylempänä jo alkaa harveta. Toisinpaikoin tulee vastaan pieniä kosteikkoalueita jotka ylitämme kiveltä kivelle astellen. Porot jäävät meistä kauaksi pohjoisrinteelle meidän noustessa länsirinnettä vaaran laelle.

Muurivaaran laella on suuria, miehen korkuisia harmaita kiven järkäleitä, joidenka välistä puikkelehdimme uteliaina kohti etelärinnettä, jotta saisimme nähdä alas laaksoon avautuvia näkymiä.

Olemme yli 700 metrin korkeudessa merenpinnasta kun tulemme rinteen reunalle josta näemme alas kauniin vihreään laaksoon.

– Huh! Huh! Johan oli nousu tännekin. Nyt otetaan vesihuikat!

– Hyvä kun otettiin vettä pulloon. Nyt janottaakin jo!

– Nyt pidetään taukoa ja katsellaan maisemia, sanon Raijalle antaessani vesipullon.

– Siellä se on sivistys ja maantie tuolla alhaalla, saan sanotuksi.

Olemme jotenkin hyvin onnellisen oloisia täällä korkeuksissa josta katselemme alas huikaisevan laajaan laaksoon. Yllämme on lähes pilvetön sininen taivas, vain idän suunnalla on ohutta yläpilveä. Maisemaa hallitsee lännessä tuttu Saana.

Lounaan ja lännen suunnalla horisontissa siintävät lumihuippuiset Ruotsin ja Norjan suurtunturit, ja niiden edessä alhaalla laaksossa siintää vihreän tunturikoivikon ympäröimä Kilpisjärvi. Ylempänä laaksossa välkkyy Tsahkaljärvi jota ympäröi myös kaunis koivikko. Kirkkaassa auringonvalossa harmaansiniseltä vaikuttavan Saanan loivilla eturinteillä on vielä lunta, samoin alempana laaksossa on lumilaikkuja siellä täällä.

Meillä on lämmintä täällä Muurivaaran etelärinteellä. Aurinko antaa lämpöä suoraan etelän taivaalta. On lähes tyyntä, vaikka olemmekin korkealla vaaran laella. Raijalla on laittanut huivin päähän, minä sen sijaan olen paljain päin.

– Raija! Istu sinne isolle kivelle, niin otan sinusta kuvan!

– Tuo rinne näyttää hurjan jyrkältä.

– Se näyttää nyt siltä, kun tuo laakso on tuolla kaukana alhaalla.

– Minä en ainakaan tule rinkka selässä!

– Minä vien rinkat edellä, sanon ja vien rinkat alemmalle loivalle rinteelle.

– Ota minua kädestä kiinni!

– Hyvä! Mennään yhdessä ihan hissukseen. Ota se keppi avuksi.

Jyrkkää rinnettä on muutamia kymmeniä metrejä alas loivalle osuudelle, jonka jälkeen on loivaa laskua alas laaksoon. Pääsemme pahemmitta vaivoitta jyrkän osan alle jossa kivetkin ovat jo pieniä pultereita. Näemme nyt pidemmälle idän suuntaan, jossa näkyvillä on valtaisan Terbmisvarrin pahdan yläosa. Terbmisjärveä ei täältä näe. Suoraan etelässä kohoaa Ailakkavaara aina 900 metrin korkeuteen. Alhaalla laaksossa välkkyy pieniä viehättäviä kosteikkolampareita.

– Hei Pekka! Kuuletko porokellon kilkatusta? Jostakin kaukaa se kuuluu.

Kuuntelen epäuskoisena että mistä se kuuluu.

– Kyllä se alhaalta laaksosta kuuluu. On siellä jotakin liikettä tuon lammen takana.

– Katsohan nyt kiikarilla tarkemmin.

– On siellä kaksi poroa. Toisella on kello kaulassa.

– Annas kun minäkin katson. Onpa joo! Sillä sarvipäällä on sininen nauha kaulalla ja kello.

Miten viehättävä porokellon kilkatus alhaalta laaksosta hiljaisesti kuuluu porojen liikkuessa hitaasti ja riipiessä vaivaiskoivuvarvikkoa. Mitään muita ääniä emme kuule tässä hiljaisuudessa.

– Ristitään se Saara poroksi.

– Vai Saara poro, minua huvittaa.

– Se on Saaran nimikkoporo. Kerrotaan Saaralle, Raija sanoo iloisena.

– Kait se on kesyporo kun sillä on kello kaulassa?

– Kulkiskohan se meidän perässä jos sille antais ruisleipää?

– Niin, kyllä sille varmaan leipä maistuis.

Kumpainenkin poro on liikkeellä Terbmisjärvelle päin. Ne syövät kokoajan vihantaa mitä löytyy, kuten vaivaiskoivunlehtiä, ruohokasvustoa, ehkäpä jäkälääkin, mitä täällä kalutuilla laidunmailla on vähän. Porot ovat laihoja näin keväällä. Niiden on pystyttävä lyhyen kesän aikana lihomaan, selvitäkseen yli pitkän ja kylmän talven seuraavaan kesään.

– Syödään taas rusinoita, Raija kaivaa viimeisen rusinapaketin esille.

– Onhan tässä jo vähän nälkäkin. Kiitos vaan!

– Muistathan sinä sen jokitörmän jolle tultiin viime kesänä – Tuolta Tsahkaljärven sivua kun tultiin, kysyn osoittaessani Saanan edustalla kimmeltävälle Tsahkaljärvelle.

– Muistanhan minä jotenkin sen paikan. Siellä jouduttiin ylittämään se joki?

– Mentäis taas sinne. Syödään siellä hyvin ennen kuin mennään maantien varteen.

Otamme suunnan kohti Tsahkaljärveä laskeutuessamme alas laaksoon. Etenemme tihentyvässä, keväänvihreässä varvikossa. Alhaalla laaksossa on heinikkoista kosteikkoa jonka joudumme kiertämään kivikoiden kautta, jotta emme kastelisi vaelluskenkiämme. Varvikkoa kasvaa laajana kenttänä, myös turpeen peittämillä kivillä, joiden päältä loikimme kuivemmille alueille. Lähellä Tsahkaljärveä nousemme harvakseltaan tunturikoivua kasvavalle soran ja kivien muodostamalle harjanteelle.

– Upeeta tulla tänne vihreään koivikkoon, sanon Raijalle iloiten.

– Kyllä tätä vihreyttä jo kaipaakin – tuntuu tosi hyvältä!

– Hei, tuolla on se tasanne!

– Mennään sinne!

Kävelemme kanervikon peittämää varvikkoa ylös tasanteelle.

– Kuuletko veden kohinaa, Raija?

– Mennään lähemmäksi katsomaan!

– Siinähän tämä tasanne on! Jätetään tähän rinkat!

– Huh, miten lämmintä!

Katselemme koivujen lomasta alhaalla uomassaan virtailevaa, kirkkaasti välkehtivää pikkujokea, jonka vedet kohisevat koskena kivien lomassa. Tämän pienen joen vedet virtaavat Tsahkaljärveen. Vedenjakaja alue on idempänä.

– Äh! Johan täällä sääsketkin kiusaavat, sanon huiskiessani niitä käsivarsiltani.

– Muistatko Raija kun viime kesänä tultiin tuolta alhaalta joen yli ja noustiin tähän ylös?

– Muistan jotenkin! Aurinko silloinkin paistoi iltapäivästä.

– Vaan eipä ollut silloin näin kuuma. Käydään nyt juomassa vettä ensin.

Laskeudumme hiekkatöyrästä alas virran ääreen kiville. Katselemme tovin häikäisevän veden välkettä, otamme kuksalla vettä ja juomme janoomme.

Jokea reunustaa matala, vihertävä pajukko. Rinteillä kasvaa siellä täällä muutamia tunturikoivuja. Hiekkatörmän notkelmassa on vielä iso lumikinos muistuttamassa menneestä talvesta.

– Ai että! Miten kylmä vesi maistuu!

– Me ollaan hikoiltu nyt tänne tullessa.

– Eiköhän mennä takaisin ylös, niin päästään ruuan laittoon.

Saatuani vesikattilan keittimen tulelle kellistymme kuivalle kankaalle lepäämään.

– Johan tässä saa ottaa kengät pois hautomasta, ehdotan.

– Onpa lämmintä, eikä tuule yhtään.

– Tuntuu tosi hyvältä kun saa jalat oikaistua.

– Voi että! Sääsket on heti kimpussa. Ne aistii lämmön ja hien.

– Pakko laittaa saappaat jalkaan.

– Kiva olis tähän yötä jäädä, nyt kun on näin kaunista, ehdotan.

– Minä ainakin haluan saunaan jo tänään, Raija vastaa tomerana.

– Niinpä niin! Johan täällä tulis aika pitkäks teltassa maatessa.

– Niin, ja oltais vaan itikoiden seurana täällä ulkona.

– Kunhan päästäis sinne Saanantuvalle iltaan mennessä.

– Kellokin on jo yli puolen neljän, havahdun.

– Hei, nyt se vesi kiehuu, sanon, ja otan perunamuhennospussin, ja teen muhennoksen kattilaan.

Katselen pohjoisen suunnalla viheriöivää koivikkoa, kunnes huomaan poron joka tulee Tsahkaljärven suunnalta.

– Hei Raija! Tuolla menee poro, näetkö?

– Oho! Pikku porottaja siellä viilettää.

Otan kameran ja kuvaan. Poro pysähtyy turpa ojossa nuuhkimaan ilmaa ja katsoo meitä.

– Sieltä tulee toinenkin, Raija sanoo.

– Katos vaan. Sarvettomia molemmat.

Porot etenevät kevyttä ravia kivikon ja koivikon lomitse itään kavuten harjanteelle josta avautuu Terbmisjärvelle suuntautuva laakso.

– Olipa kiva nähdä taas poroja!

– Aika läheltään nuo menivät.

– Hei! Nyt syömään ennen kuin ruoka jäähtyy.

– Ihan totta! Vaikka, ei se ruoka tässä kuumuudessa ihan heti jäähdy.

Kauhomme muovilautaset täyteen perunamuhennosta, ja päälle kanahöystekastiketta. Istahdamme lämpimälle kanervikolle syömään hyvällä ruokahalulla.

Istumme kasvot aurinkoon päin ja katselemme koivujen takaa pilkistävää sinistä, kauniin tyyntä Tsahkaljärven pintaa, johon heijastuu järven takana oleva jylhä Saana. Saana näyttää nyt melko muhkealta, kun olemme tulleet tänne noin 600 metrin korkeudelle. Täältä on vielä noin kolme kilometriä, ja sadan metrin lasku maantielle Saananmajan edustalle.

– Tässä tuntee taas voimistuvansa kun saa mahansa täyteen, vai mitä Pekka!

– Juu! Hyvin on ruoka meillä riittänyt. Ei ole tarvinnut pihistellä.

– Voi että! Ja nyt vielä hyvät kahvit päälle!

– Ja mulle teetä!

– Eiköhän tulla taas ensi kesänä tänne, kysyn ryystäessäni kuksasta kahvia.

– Mahtava reissuhan tämä on ollut. Kyllä tänne mieli taas tekee uudestaan, Raija vastaa teetä juodessaan.

– Käytäis siellä Terbmiksellä! Mentäis Kutturankurun kautta Meekolle.

– Jos vaan ilmat olis hyvät, niin voitas tulla tänne Lappiin!

– Eiköhän lähetä, niin päästään sinne saunaan.

Raija haluaa ottaa kuva kun minä tiskaan astiat puronvarressa. Raija etsii kuvakulmaa purokiviltä ja huomaa samalla pienen sammakon vedenrajassa.

– Voi hyvänen aika! Pikku sammakko!

– No, onpa ihmeellistä! Miten se on selvinnyt täällä talven yli?

– Minä haluan kuvata sen, Raija innostuu.

– Ota lähikuva! Niin läheltä kun se kamera vaan tarkentaa.

– Hups! Nyt se loikkasi veteen!

– Voi harmi! Saitko kuvan?

– En saanut, se ehti loikata.

Pakkaan vielä astiat ja retkikeittimen rinkkaani, sitten olemme valmiit lähtöön tältä kauniilta levähdyspaikalta.

Ylitämme nopeasti notkelmassa olevan, kahteen uomaan haaroittuvan puron, jossa vesi on nyt paljon matalammalla, kuin mitä se oli vuosi sitten Terbmisjärvelle mennessä.

Etenemme tasaista, vihreiden tunturikoivujen sävyttämää nummea lähellä Tsahkaljärveä. Harmaiden kivinupukoiden päällä on viheriöivää vaivaiskoivua. Lähempänä järveä maa on ruskean mustikkavarvuston peitossa. Uutta ruohokasvustoa ei vielä ole näin Lapin keväässä.

– Kyllä on kaunis tuo Tsahkaljärvi, kun sitä tästä koivujen lomasta katselee.

– Onhan se ihastuttava kaunis.

– Saana heijastuu veteen, vaikka tuuli vedenpinnan väreilemään.

– Ajatella, miten talvista oli viime vuonna kun tästä käveltiin.

– Järvikin oli jäässä! Ja oli pilvessä!

– Eikä ollut lehtikään näissä koivuissa!

Edessä on kivikkoinen harjanne jonne suuntaamme kulkumme. Etenemme isojen kivien lomitse kiemurtelevaa polkua harjanteen laelle. Yhä tihenevässä koivikossa joudumme kumartelemaan ja väistelemään koivun oksia, jotta rinkka ei tarttuisi oksiin kiinni.

– Siellähän se Kilpisjärvi siintää sinisenä, ja miten onkaan lumisia nuo kaukaiset tunturit vielä, sanon Raijalle tullessamme harjanteen laelle josta näemme alas Kilpisjärven viheriöivään laaksoon.

– Onpa kaunista! Missähän se tie kulkee, Raija kysyy.

– Se on tuolla alhaalla koivikossa, ja on täältä vielä pari kilometriä alas tielle.

– Onko se kauppa ja hotelli jossain tuolla alhaalla?

– Siellähän ne ovat. Tuolla alhaalla näkyy toi Salmivaara. Se hotelli on sen oikealla puolella, sanon Raijalle, kun istumme vierekkäin kivellä ja katselemme alas laaksoon.

– Niin, tuolla alhaalla on tuo pyöreä kumpare. Sinnekö me ollaan menossa?

– Joo, siellä jossakin lahdenpohjukassa on se Saananmaja.

– Täältä kun suunnistetaan sinne, niin ei tarvitse maantiellä lompsia.

– Kovin on tiheä tuo koivikko tuolla alhaalla! Onkohan siellä polkuja?

– Täytyy siellä olla polkuja. Sieltä ne vaeltajat tulee tienvarresta tänne tunturiin.

– Jokos me taas jaksetaan, niin päästään pois täältä koivikosta.

– Joo! Tuossa on kivikkoinen lasku. Mennään varovasti.

– Tuolla alhaalla on sentään tasaisempaa.

Etenemme kivikkoista rinnettä alas yhä tiheämmässä koivikossa. Polkuja risteilee koivikossa oikealle ja vasemmalle.

– Täällä on näköjään jokaisella omat polut.

– Kunhan pyritään vasemmalle, samalla kun mennään alaspäin.

– Me ollaan kohta selvässä viidakossa!

– Pakko mennä näitä polkuja pitkin. Ei tuolla pöheikössä pääse liikkumaan, ainakaan rinkka selässä, sanon Raijalle kun tulemme tiheässä koivikossa kulkien yllättäen poroaidalle.

– Ei kai me vaan menty liian kauas ohi Saanantupien, sanon Raijalle huolettomasti.

– No nytkö sit piti tänne eksyä, kun kaikki on mennyt tähän asti hyvin, Raija hätääntyy.

– Hei Raija! Ei tässä nyt mitään hätiä ole. Mennään vaan alaspäin, kyllä se tie sieltä tulee vastaan.

– Kävellään sit tietä myöten perille.

– Ehditäänkö me enää saunaankaan?

– Saasnähä! Kellokin on jo puolta kaheksaa.

– Huh sentään, Raija vastaa väsyneenä.

– Kuuntele, Raija! Auton ääni kuuluu!

– Sit me ollaan jo lähellä tietä, Raija ilahtuu.

– Ihan tuossa alhaalla se on!

– Onpa outoa kuulla sivistyksen ääniä, nyt kun ollaan oltu viikko tunturissa.

– Saadaan taas haistella pakokaasuja!

Yllättäen tulemme jyrkän törmän reunalle, josta meidän pitäisi mennä alas jo lähettyvillä olevalle tielle.

– Minä en mene tosta alas, Raijaa tuntuu pelottavan.

– Hankalaa on joo! Ei me nyt enää lähdetä kiertämäänkään. Ties miten kauas joudutaan menemään.

– Että pitääkin olla hankalaa, Raija harmistuu ollessaan jo melkoisen väsynyt päivän vaelluksesta.

– On tästä kuule muutkin menneet, sanon mennessäni alemmas töyräälle.

– Jätä tosiaan rinkka sinne ylös! Minä tuon sen sitten alas!

– Minä haen sinut, niin mennään sit yhdessä alas!

Päästyämme tien laitaan halaamme toisiamme onnellisina.

– Hyvä kun päästiin ryteiköstä pois! Nyt on taas kaikki hyvin!

– Taidetaanpa olla lähellä Saanantupia! Eiköhän se ole tuolla mutkan takana, sanon päästyämme maantien laitaan kävelemään.

– Hyvä kun päästiin tielle, vaikka on tässä kovalla outoa kävellä.

– Kova asfaltti tuntuu heti jaloissa!

– Niin tuntuu, ja on tästä vielä puolisen kilometriä matkaa, luulisin.

– Mitä se kello jo on?

– Se on jo kymmentä vaille kaheksan! Saas nähä ehditäänkö sinne saunaan?

– Voi harmi! Kysytään joka tapauksessa sitä saunaa.

– Kait siellä on joku paikalla.

– Niin, ja pitäis meidän saada mökki yöksi?

– Onko niitä edes vapaana? Ja mitä nekin maksaa?

– Oltaisko vaan sit teltassa yötä?

Joutuisan kävelyn tahdissa kopsutamme kepeillä asfaltin pintaa ja katselemme mutkan taa, joko näkyisi tienhaaraa Saananmajalle. Onneksi ei nyt ole isoja rekkoja ohittelemassa meitä tällä kapealla Kilpisjärventiellä. Vain muutama henkilöauto ajaa ohitsemme, joten saamme aistia lievää bensan katkua.

– Mikä puupino tuolla on, Raija ihmettelee.

– Mistä ne siihen on tuotu? Mäntypuuta kaikki!

– Täältä lähtee polku ylös rinteeseen!

– Tähän kun olis osattu tulla tuolta ylhäältä!

– Eipä tuota polkua ole karttaan merkitty. Meidän olis vaan pitäny tulla sieltä poroaidalta suoraan tuohon polulle.

Kävelemme tien piennarta vielä tovin, kunnes näemme alhaalla koivikon yllä liehumassa Suomen, Ruotsin ja Norjan liput.

– Tuolla se Saananmaja on, alhaalla koivikossa!

– Voi että! Päästäänkö saunaan?

– Niin, me ollaan oltu viikko tunturissa peseytymättä!

– Ja tänään on hikoiltu koko päivän!

Tulemme päärakennuksen edustalle kellon ollessa viisitoista yli kahdeksan illalla. Totean pääoven olevan lukossa, joten menemme penkille istumaan ja miettimään tilannetta, että miten tässä näin kävi. Huomaan baari kyltin rakennuksen kulmalla.

– Raija! Tuolla on joku ravintola kulman takana.

Päästyäni sisälle huomaan tulleeni olut ravintolaan. Otan ison tuopin olutta alkajaisiksi.

– Onko teillä vielä sauna lämmin?

– Hetkinen, käyn kysymässä, nuorimies kassalla vastaa.

Voi miten kylmä, huurteinen olut maistuukaan minulle janoiselle, joka on ollut viikon tunturissa, ja tulee nyt tänne ihmisten ilmoille väsyneenä rankasta vaelluksesta. Nuori moottoripyörä pariskunta istuu sivupöydässä ja katselee minua kun juon oluen nopeasti. Olen heille kaiketi erämaasta tulleen näköinen. Minulla on ainakin viikon parta ajamatta ja olen päivittyneen näköinen.

Hetken kuluttua nuorimies kassalta tulee kertomaan että saunaan pääseekin heti.  Sain kuulla Raijan sopineen pihalla saunasta. Saan saunan avaimen ja maksan samalla tuntimaksun saunasta.

Huomaan oluen menneen jo vähän päähän, kun lähden ulos. Olin todella janoinen, joten ei mikään ihme että olut vaikuttaa. Ylhäällä pihalla huomaan Raijan juttelevan paikan emännän kanssa.

– Päivää!

– Päivää! Pääsettekin heti saunomaan, emäntä vastaa iloisena, ja Raija hymyilee merkitsevästi.

– Voi kun hyvä! Kiitoksia vaan!

– Jos teille kelpaa sähkösauna, niin se on vielä lämmin. Pidämme sen se kahdeksaan asti päällä.

– Kyllä se vaan sopii, sanon ilahtuneena.

Arvaan naisen olevan Saananmajojen emäntä, kun kerran saamme näin hyvän palvelun.

– Missä asti olette käyneet?

– Meekolla asti! On tässä oltu viikko tunturissa.

– Hyvänen aika! Sehän on kaukana! Kyllä te saunaa kaipaattekin, emäntä ihmettelee.

Kysyn vielä vapaista mökeistä. Arvelinkin että mökit ovat kaikki varattuja. Vain kaksi neljänhengen huonetta olisi ollut vapaana saunan yhteydessä.

Kiitämme yhdessä emäntää saunaan pääsystä. Pääasia että päästään saunaan, ja onhan meillä teltta jossa voidaan yöpyä. Kävelemme saunalle ja ahtaudumme rinkkojen kanssa saunan pieneen pukuhuoneeseen.

– Huh, miten ahdasta! Tuntuu ihan oudolta olla täällä seinien sisällä ahtaudessa.

– Oudolta tuntuu, kun ollaan oltu avarassa tunturissa.

Enpä tiedä, onko saunominen aiemmin näin hyvältä tuntunutkaan kuin nyt. Saunan lämpö tuntuu tosi hyvältä, ja vetreyttää kipeitä hartioita ja jalkoja. Nautimme molemmat suunnattomasti kuumasta löylystä.

Päästyämme vilvoittelemaan viileään eteiseen Raija havahtuu kovaan janontunteeseen.

– Nyt pitäis saada vettä jostakin! Mulla on hirvee jano! Eikö sinua janota!

– Minä sentään ehdin juoda tuopin olutta siellä baarissa.

– Oho! Vai olutta sinä jo ehtisit juomaan!

– Tottakait, kun kerran olutta oli tarjolla!

– Pitihän se arvata, Raija vastaa hymy huulillaan.

– Kurkataas tonne huoneiston puolelle, sanon ja avaan oven.

– Täällä on keittiö, josta saadaan vettä!

– Täällä on lasit hyllyssä!

– Saakohan sinne mennä?

– Saahan täältä vettä hakea!

– Että miten janottaakin! Ei ole tullu juotua mitään sen jälkeen kun sieltä joelta lähdettiin.

– Mennään taas löylyyn, ehdotan.

Veden kihistessä kuumilla kivillä saamme taas suloisen lämpöaallon iholle. Hikoilemme ja nautimme lämmöstä runsain määrin.

– Raija! Eiköhän hipsitä täältä tonne alas rantaan? Katotaan sieltä teltan paikkaa.

– Mennään sinne! Mukavaahan teltassa on yötä olla, nyt on lämmin iltakin.

– Niin, tuskin yö on kylmä, ja onhan meillä makuupussit.

Tunti kuluu nopeasti saunoessa. Pukeudumme puhtaisiin alusvaatteisiin ja paitoihin. Tunnemme itsemme todella saunapuhtaiksi kun lähdemme ulos raikkaaseen ilmaan. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, ollen jo matalalla tunturien yllä.

– Minä vien tän avaimen muina miehinä takaisin. Hiippaillaan sit rantaan.

– Älä sit ota enää olutta, Raija kieltää hymyillen.

Heheh! Enhän minä nyt enää ota!

Kävelemme yhdessä polkua alas rantaan. Polun päässä rannassa on pieni harmaa mökki, ja sen edessä on auto.

– Kävellään kuule tuonne etäämmälle varvikkoon. Sieltä ei meitä kukaan hätyyttele.

– Mennään joo sivummalle, eikä jäädä tähän ryteikköön.

Kahlaamme tiheässä vaivaiskoivuvarvikossa pitkin Kilpisjärven rantaa kohti lahden pohjukkaa. Järven tyyni pinta peilaa ilta-auringon valoa häikäisten silmiämme. Vastarannalla, tämän pienen lahdenpohjukan kohoaa Salmivaaran pyöreä kumpare. Vaaran rinteillä ja alhaalla niemenkärjessä kasvaa tiheänä metsänä tunturikoivua. Itse vaaran laki on paljas kalliokumpare kohoten yli sadan metrin korkeudelle järven pinnasta.

– Parasta kun pystytetään teltta tähän varvikon päälle. Saadaan pehmeä alusta nukkumiseen.

– Hyvä paikka tässä on.

Pujotan teltan tukikaaret paikalleen, joten saan teltan koholle ja nostan sen tasaiselle kohdalle kanervikon päälle. Teltan oviaukon suuntaan sopivasti järvelle päin. Nosta rinkat sisälle painoksi ja kömmimme perässä telttaan. Levitämme makuualustat ja makuupussit huojuvan varvikon päälle, ja sitten pujahdamme makuupussin lämpöön.

– Ai että miten sauna rentoutti ja antoi hyvän olon, Raija sanoo onnellisena.

– Tuntuupa hyvältä päästä pitkälleen tähän varvikon päälle.

– On tuolla katonrajassa muutama itikka!

– Tapetaan ne pois!

– Keitetään vielä iltateet, eiks niin?

– Keitetään vaan, kunhan tässä ensin levätään.

On aivan hiljaista, vain yksittäisten autojen äänet kuuluvat Kilpisjärventieltä tänne teltalle.

Soisi nyt kuulevansa kaakkurin tai kuikan huudon tältä tyveneltä ja hiljaiselta järveltä. Se olisi alkukantaista eksotiikkaa täällä erämaassa, jonka liepeillä vielä olemme. Raotan teltan lievettä ja katselen varvikkoa jossa sääsket kuhisevat sakeana parvena ja ovat valmiina tulemaan sisälle telttaan meidän kiusaksi. Kuuman päivän seurauksena sääsket ovat nyt valtoimenaan ilmassa.

– Raija, nukutko sinä?

– Olin jo vähän unessa. Taisin nähdä untakin.

– Keitettäiskö nyt sitä teetä?

– Otetaan leivät kans esille.

– Minä haen vettä. Keitetään teevesi tässä teltan edessä, niin ei tarvii olla tuolla itikoiden joukossa, sanon vetäessäni saappaita jalkaani teltan oviaukolla.

Otan teepannun ja lähden veden ääreen rantakiville. Vesi on yhtä kirkasta kuin muuallakin tunturijärvissä. Järven pohja näyttää olevan täynnään kulmiltaan pyöristyneiden kivien peitossa. Kivien päällä on hienoinen humuskerros joka kertoo lievästä ravinnekuormasta. Suomen puolella on asutusta, ja myös hotelli ja retkeilykeskus jotka kuormittavat puhdistamoista huolimatta Kilpisjärveä.

Katselen takanani olevaa tummanpuhuvaa Saanatunturia joka peittää nyt auringon taakseen minun kohdallani. Toisaalla auringon säteet valaisevat Salmivaaran laen joka heijastuu peilityyneen vedenpintaan. Olen Lapin kesäyön kelmeässä valossa.

Vierelläni rantakivikossa jossa seison, kasvaa pari pientä koivua. Lähettyvillä on viheriöivää vaivaiskoivuvarvikkoa ja siellä täällä kasvaa matalaa tunturipajua. Vähän kauempana tunturikoivikko peittää sakeana pusikkona koko lahdenpohjukan.

Havahdun ajatuksistani sääskien käydessä todenteolla kimppuuni. Otan vettä teepannuun, menen teltalle ja laitan tulen keittimeen.

– Herätäänköhän me aamulla ajoissa, Raija huolestuu.

– No jos ei herätä, niin mennään sitten päivällä postiautossa.

– Jos sinne kahvilaan päästäis seittämältä? Minun pitäis vielä ehtiä kirjoittamaan postikortitkin.

– Kenelle kaikille sinä meinaat niitä lähettää?

– No, ajatteles nyt, sukulaisille ja mitä nyt tuttaville, Raija sanoo ja ottaa kalenterin esille.

– On niitä sitten paljon lähetettävä – kymmeniä? Vai mitä?

– Ainakin kaksikymmentä korttia pitäis lähettää, Raija sanoo laskien nimilistaa kalenteristaan.

Onhan sinulla aamulla puolituntia aikaa kirjoittaa. Se linja-auto lähtee puoli kahdeksan jälkeen.

Teenjuonnin jälkeen käymme tyytyväisinä levolle. Teltassa ja makuupussissa on lämmin olla.

– Onpa mukava myötäilevä alusta kun on noi varvut alla.

– Mukavin telttapaikka tällä reisulla.

– Ensimmäinen lämmin yö nyt meillä teltassa.

– Sä et Pekka usko miten onnellinen minä olen nyt!

– Uskonhan minä! Sinä olet tosi onnellinen, vastaan rakkaalle vaimolleni.

Väsyneinä, mutta onnellisina nukahdamme pian suloiseen uneen.

 

             25.6. torstai

 

Herään yöllä kolmen aikoihin. Raija kuorsaa kotoisen tyytyväisenä. On ihmeen valoisaa. Avaan telttakankaan vetoketjun ja pistän pääni ulos teltasta. On viileää. Vaivaiskoivujen lehdillä on kastetta. Kilpisjärvi on juhlallisen tyyni kauniissa aamuvalossa. Aurinko paistaa teltalle suoraan tunturien yltä koillisen suunnalta. Aamun hentoisessa valossa oleva Salmivaara heijastuu tyyneen veteen täydellisen kauniina. Kauempana järvellä huomaan tyvenen pinnan rikkoutuvan. Näen sorsalinnun lipuvan tyynen veden pinnalla. Katson kiikarilla tarkemmin, se on haapana koiras.

Päätän nousta ulos teltasta. Haluan valokuvata tätä ihastuttavaa aamua. Otan kuvat Salmivaarasta joka heijastuu täydellisenä järven tyveneen pintaan. Kuvaan myös Saanan joka siintää kauniin sinertävästi aamuauringon osuessa sen rinteisiin.

On hiiskumattoman hiljaista. Raijankaan kuorsausta ei kuulu. Taivaansinessä ei ole pilvenhaiventakaan näkyvissä. Tämä on täydellinen, vertaansa vailla oleva aamu. Vain varvikossa pölisevä sääskiparvi antaa muistuttaa maallisista kärsimyksistä. Sääsket käyvätkin kohta tosissaan kimppuuni, joten menen telttaan Raijan seuraksi.

Nukun aamuyön pätkittäin. Johtuneeko valoisuudesta? Aamukuudelta Raija heräilee myös. Teltassa on todella lämmin auringon lämmittäessä telttakankaan tummaa pintaa.

– Huomenta, Raija. Nukuitko sinä hyvin?

– Nukuin, ja tosi hyvin nukuttikin.

– Kuule! Kello on jo puoli seittämän! Eiköhän nousta ylös ja laiteta teltta kasaan? Päästään sit settämäks aamupalalle.

– Niin, ja ne kortit pitää vielä kirjoittaa! Onkohan siellä minkälaisia kortteja?

– Ne on tietysti Lapin maisemakortteja.

Puemme nopeasti päällemme, ja nostan rinkat ulos teltasta.

– Huh, mikä sääskilauma! Tässä ei kauaa viivytä kun saadaan teltta kasaan!

Ehdimme seitsemäksi kahvilan edustalle. Jätämme rinkat ja kepit penkille ja menemme sisälle. Sanomme hyvät huomenet Saananmajojen emännälle joka on jo keittänyt hyväntuoksuisen kahvin, ja järjestänyt sämpylät tiskille. Otamme aamupalaksi makkarasämpylät, kahvin ja teen.

Tuntuu mukavalta taas istua vaalean pöydän ääressä ja juoda posliinikupista kahvia. Raija nauttii pienin siemauksin teetä ja kirjoittaa samalla vaellusterveisiämme postikorteille. Minun ei tarvitse kuin kirjoittaa nimeni korttiin. Raija selviää korttien kirjoittelusta puoli kahdeksaan mennessä, ja sitten liimaamme vielä postimerkit kortteihin.

– Hei! Nyt tulee kohta kiire!

– Odota nyt! Missä se postilaatikko on?

– Raija! Nyt lähdetään! Ehditään vielä linja-autoon. Se postilaatikko on ulkona seinällä.

– Ai niin onkin! No mennään sitten, Raija sanoo nousten pöydästä.

– Jätetään kepit nyt sit vaan tähän seinustalle, sanon Raijalle nostaessani rinkan selkääni.

– Harmi! hyvät kepit!

– Siinähän ne on nyt sitten seuraaville tunturiin menijöille, jos niitä kukaan arvaa ottaa.

– Hei, se tie on tuolla ylhäällä! Tule nyt reippaasti että ehditään!

Pian olemme Kilpisjärventien varressa linja-autopysäkillä, ison keltaisen postin heittolaatikon luona jossa lukee Saananmaja.

Aurinko paistaa edelleen pilvettömältä taivaalta. On tulossa lämmin ja kesäinen päivä tänne Lappiin. Olemme onnellisia kaikesta mitä olemme yhdessä kokeneet täällä Lapissa.