LAPINVAELLUKSELLA

 

 

 

 

   Olin haaveillut kesävaelluksesta Lapin tuntureille jo syksystä lähtien, kunnes keväällä, huhtikuussa tutustuin Raijaan - tulevaan puolisooni. Raija oli ollut mietteissään ja  saanut voimakkaan tunteen että kesällä on päästävä Lappiin, niin pitkälle kuin vain voi päästä.

   Pian tutustumisemme jälkeen otin puheeksi oman ajatukseni Lappiin lähdöstä. Raija innostui ajatuksestani todenteolla. Niinpä aloimme suunnitella yhteistä lapinvaellusta Lappiin -  Kilpisjärven ja Saanan maisemiin.

Me kaksi, vastikään toisiimme rakastuneet, olemme lähdössä elämämme ensimmäiselle ja yhteiselle lapinvaellukselle. Olemme tietoisia siitä että, vaellus suurtuntureilla ei ole helppoa, on oltava terve ja hyväkuntoinen, ja on omattava myös hyvä suunnistustaito.

   Henkisen valmentautumisen myötä saamme varmuutta vaelluksen onnistumisesta, ja minulla on ollut ilo tutustua ihmiseen joka on ollut vaeltamassa Lapin tuntureilla. Olen saanut häneltä tietoa vaellukseen liittyvistä asioista, kuten olosuhteista ja varusteista joita vaelluksella tarvitaan. Lukemalla retkeilyoppaita ja lapintarinoita saamme vihjeitä reittivalinnoista ja olosuhteista tuntureilla. Niiden tietojen perusteella joita olen saanut, pystyn tekemään vaellusreittisuunnitelman kartalle. Tarkoituksenamme on vaeltaa Kilpisjärveltä Terbmisjärvelle, ja jatkaa sitten aina Meekonjärvelle asti. Aiomme viettää tunturissa kokonaisen viikon ainakin. Vaellusmatkaa tulisi olemaan edestakaisin arviolta noin 60 kilometriä.

   Olemme tutustuneet toisiimme hutikuussa. Nyt kesäkuussa olemme suurella innolla valmistautumassa lapinvaellukselle. Hankimme kaikki tarvittavat vaellusvarusteet. Vaatetukseenkin kiinnitämme huomiota, sillä onhan sää tuntureilla oikullinen. Testaamme uudet maastokengät Nuuksion keväisissä metsissä kulkien. Kengät tuntuvat oikein mukavilta, joten kelpuutamme ne vaellukselle.

   Elämme odotuksentäyteisiä päiviä. Seuraamme Lapin kevään edistymistä säätietoja kuunnellen. Kun jäät lähtevät Kilpisjärvestä, me kaksi lähdemme suurin odotuksin Lapin tuntureille.

 

 

       

 

Sunnuntai 16.6.1991

 

Matkaamme Eskelisen linja-autolla Rovaniemeltä Kilpisjärvelle. Olemme juuri ohittaneet Suomen maanteiden korkeimman kohdan - Muotkantakan, joka on 565    metriä merenpinnan tasosta, kun eteemme avautuu yllättäen upea  Kilpisjärven laakso. Päivä on harmaan pilvinen, saaden ympäristön näyttämään hyisen kylmältä. Tunturit ovat vielä osin lumen peitossa. Kilpisjärvessä on vielä jäälauttoja.

Tie kaartuu kauniisti alas Kilpisjärvelle seuraten järven rantaa yli viidentoista kilometrin matkan, aina Saanatunturin sivulle, lähelle Siilasjärveä. Tosin Kilpisjärven puolittaa pitkä, korkea kumpare, Salmivaaran niemeke.

Linja-auton tullessa alas laaksoon saamme näkyville tumman, jylhyyttään uhkuvan, vielä rinteiltään lumisen Saanan. Saana erottuu hyvin massiivisena ympäristöstään. Tovin kuluttua linja-auto kaartaa alas tunturihotellin pihaan. Olemme tulleet perille.

- Onpa tällä kylmä! Mihin me ollaan oikein tultu? On niin talvisen oloista ja melkeinpä hämärääkin! Ihmettelemme molemmat.

Ympäristöä hallitsee mahtava Saana. Saanan rinteillä on vielä pitkiä, kapeita, pystysuuntaisia lumiraitoja. Tumma, paksu pilvipeite nuolee Saanan pahdan jyrkkää yläosaa. Alhaalla laaksossa ja hotellin ympäristössä kasvaa matalaa tunturikoivikkoa. Puut ovat vielä lehdettömiä. Tosin silmut ovat osin jo auenneet - ovat “hiirenkorvalla”. Vain muutama lämmin aurinkoinen päivä niin koivuissa ovat vihreät lehdet antamassa kesän tuntua tänne Lapin perukoille.

- Raija hei! Pannaan villapaidat päälle. Muuten tässä tulee kylmä.

- Eiköhän vaan lähdetä heti tuonne rinteeseen ylös! ehdotan Raijalle.

Saatuamme painavat rinkat selkäämme olemme valmiit suureen koitokseen. Aiomme suunnistaa tieltä suoraan tunturikoivikkorinteeseen, jossa on tarkoitus ruokailla. Raijalla on valmis Karjalanpaisti mukana.

Olemme juuri lähdössä kun hotellin pihaan tulee nuori nainen vaaleansinisissä ulkoiluvaatteissa ja iso kiikari kaulalla. Hän kertoo olleensa täällä Kilpisjärvellä jo viikon. Saamme kuulla että kulunut viikko on ollut pilvinen ja sumuinen. Nainen kertoo että jäät olivat lähteneet liikkeelle juuri eilen Kilpisjärvestä. Ja nyt siellä on kaakkureita. Odotamme kuulevamme kaakkurin ääntelyä. Nainen lupaa vielä mennä rantaan lintuja katsomaan. Me suunnistamme tunturiin.       Kävely tuntuu tosi hyvältä, rinkan painosta huolimatta, olemmehan istuneet autossa koko iltapäivän. Kävelemme ylös maantielle ja sieltä läheisen Tsahkal puron - tai näin keväällä vuolaan uoman sivua ylös tunturikoivikkoon. Rinne on kivikkoista. Siellä täällä on poluntapaisia jälkiä joita seuraamme alati tihenevässä koivikossa. Oletan koivikon loppuvan ylempänä tunturin rinteellä. Siellä meitä odottaa upeat näkymät alas laaksoon.

Yllättäen parahtaa kevätasuinen riekko lentoon aivan edestäni. “kope, kope, kope...!” Enpä huomannut riekkoa  ruskehtavassa varvikossa, niin hyvin se oli maastoutunut.

Rinkkojen paino tuntuu hartioissa jo kipuna. Meidän on levättävä.

- Raija! onks tää  ihan kauheeta?

- Kauheeta mitä risukkoa! Raija jo vähän huolestuu.

Istahdamme sopivan kookkaille kiville jotta saamme rinkan pois selästä. Katselemme ympärillämme levittäytyvää kivikkorinnettä jossa kasvaa käppyräistä, valkotuohista tunturikoivua melkoisena viidakkona. Katseeni löytää myös sopivaa keppipuuta koivikosta.

- Hei! Nyt tehdään ne kepit! Niist on paljon apuu tääl kivikois ja purojen ylityksis!

Löydän koivikosta pari sopivan ohutta ja suoraa puuta joka katkon meille sopivan mittaisiksi kepeiksi. Jätän kepin paksumpaan päähän tuohta jotta siitä on hyvä pitää kiinni - käsi ei luista, muualta kohdin kuorin kepit paljaiksi. Näin keväällä kuori lähtee helposti käsin kuorien. Pian meillä on käsissämme pitkät ja kevyet kepit. Tuskin ne meiltä katkeavat - ovathan ne sitkeää Lapin koivua.

Tsahkalpuro tulvii melkoisesti. Pieniä uomia virtailee alaspäin pitkin kivikkoista rinnettä. Yllättäen olemme kahden pääuoman haarautumassa. Näyttää siltä ettemme pääse kuivin jaloin uomien yli, vaikka meillä onkin saappaat mukana.

-  Pitiks meidän nyt tämmöseen paikkaan joutua! Raija jo huolestuu.

Olemme matkasta väsyneitä ja nälkäisiäkin. Ja minun pitäisi aamulla lähteä Saanan juurelle, retkeilykeskukseen, hakemaan varaustuvan avainta ja kalastuslupaa.

- Eiköhän jäädä yöksi tänne! Tuolla koskenpartaalla on tuo kallionnyppylä. Sieltä voisi löytyä kuiva telttapaikka.

- Tämähän näyttää hyvältä, vaikka onkin vähän alaspäin viettävä!

- Joo! kyllähän se teltta tähän sopii - ja vettäkin on ihan vieressä! Huudan koskenkohinan yli Raijalle.

Tuossa tuokiossa meillä on teltta pystyssä ja Karjalanpaisti lämpiää keittimen kattilassa. Toiseen kattilaan Raija valmistaa perunamuhennoksen. Purosta saadaan kirkasta, raikasta vettä  jota Raija ottaa muoviseen “maitopulloon”. Pulloon lisätään maitopulveri ja sekoitetaan. Näin meillä on raikas maito valmiina. Pikimmiten pääsemmekin perunamuhennoksen, paistin, voin ja ruisleivän makuun. syömme ahnaasti - nälkäisiä kun olemme.

Pian huomaan alempana rinteessä miehen joka on tulossa  puiden lomitse reipasta vauhtia meitä kohti. Hänellä on isorinkka selässään. Näyttää nuorehkolta kulkijalta. Mies on varmaan havainnut paistin tuoksun nenässään ja on nyt ihmeissään mitä me täällä kosken partaalla koivikossa nökötämme.

- Aha! No päivää vaan!

- Päivää!

- Ollaan tässä juuri tultu ja nyt syödään! Huikkaan kohinan yli miehelle.

Mies kertoo menevänsä täältä suoraa Saarijärvelle, ja sieltä huomenissa Meekolle. Jäämme katselemaan miehen vaivatonta puron ylitystä. Hänellä ei ole edes keppiä mukana. Pian mies häipyy ylös rinteeseen tunturikoivikon kätköihin.

Jatkamme syömistämme ja katselemme koivikon yllä levittäytyvää jyhkeää Saanatunturia. On pilvessä ja on kolean oloista. Eipä ole sääsket kiusana. Vierellämme ryöppyää Tsahkalpuro vieden tulvavesiä alas Kilpisjärveen. Vielä lehdettömien koivujen lomasta näemme alas Kilpisjärven laaksoon jossa Kilpisjärvi näkyy tummana harmaan taivaan alla. Järven taustalla kohoavat lumiset, kylmyyttä hohtavat Ruotsin valtakunnan suurtunturit.

Innostun vielä valokuvauksesta. Otan kuvia Saanasta ja vierellämme olevasta koskimaisemasta. Illassa on vähäistä hämärän tuntua, vaikka emme täällä yöpimeyttä tule kokemaankaan, sillä täällä eletään jo yötöntä yötä.

Olemme tehneet lähes vuorokauden kestävän matkan tänne Lapin perukoille, joten alamme olla todella väsyneitä. Levitämme makuupussit sisälle telttaan ja käymme levolle. Juttelemme päivän kokemuksista ja ihmettelemme että mihin me nyt oikein ollaan tultu. Meillä on edessä ensimmäinen yhteinen yö teltassa. Kosken kohistessa, koemme olomme turvalliseksi. Lämpiminä ja onnellisina tuudittaudumme hiljalleen unten maille.

 

 

 

 

 

    

    

    

 

  

 

 

Maanantai 17.6.1991

 

Herään aamuyöllä kosken kohinaan. Raija nukkuu sikeästi. Teltassa on hämärän oloista vielä. Raotan teltan oviaukkoa nähdäkseni millainen sää on ulkona. Huomaan taivaan olevan edelleen pilvessä. Tosin pilvet näköjään ovat korkeammalla kuin illalla, koska eivät enää nuoku Saanan laella. Äkkiä huomaan koskikaran niiailevan purokivikossa. Se huomaa samantien minut ja lentää pois. Ehdin sentään jo tarttua kameraan kuvatakseni linnun. Raija nukkuu edelleen levollisesti lämpimässä teltassa, joten minäkin käyn vielä levolle.

Heräämme levänneen oloisina uuteen aamuun. Uusi päivä tuntuu taas aivan erilaiselta. On valoisaa ja raikkaan oloista. Pilvipeite näyttää ohenneen eilisestä ja on kuivemman oloista, eikä aamu tunnu kylmältä.

-  Raija hei! Noustaanko jo puuron keittoon. Kysyn, kun huomaan kellosta että nyt aamupuuron aika.

Kun saan veden kiehumaan, Raija lisää kauraryynit ja hämmentää puuroa tovin. Sitten pääsemme nauttimaan puuroa kylmän maidon kera. Leikkaan puukolla meille palat jälkiuunileipää, ja leivän päälle paksusti voita.

- Kuule Raija! Minä sentään näin koskikaran aamulla!

- Oho! Ai  ihan täs lähellä! Minkälainen lintu se koskikara on?

- No tota! Se on lähes kottaraisen kokoinen, tumma, valkearintainen lintu.

- Ai! Oliks se tuolla koskessa?

- Oli! Tuolla se niiaili putouksen alla. Täällä Lapissa niitä pesii. Etelässä koskikara on harvinainen pesijä.

- Juotko sinä Pekka teetä kanssa?

- Juonhan minä! Kiitos vaan, Raija!

Sovimme että minä lähden nyt heti retkeilykeskuksessa käymään. Käyn tullessani läheisessä kaupassa. Ostan sieltä - jos löydän, kahvipannun retkikeittimeen. Toinen pannu on siten Raijalla teepannuna.

- Miten kauan sinä viivyt siellä? Raija kysyy huolestuneena.

- Kuule! Menee siinä ainakin tunti. Täältä on kuule sentään viiden kilsan matka. Vaikka meinaan juostakin mennen tullen. Et kai sinä Raija täällä mitään pelkää? Ollaan sentään aika lähellä tietä.

- Ei kai tänne ketään ukkoja tule?

- Mitä ne lapinukot täällä tekis! Eikä täällä mitään karhujakaan ole. Ole vaan huoleti.

- No hei nyt sitten!

-  Hei, hei! Nähdään tunnin - kahden kuluttua. Minä tulen sitten. sanon ja halaamme toisiamme.

Lähden lompsimaan alas puronvartta. Tulen kaupan takaa maantielle. Mielessä käy pitäisikö yrittää peukalokyytiä. En viitsi vaania takaani harvakseltaan kulkevia autoja. Jos joku haluaa tarjota kyydin, pysähtyköön sitten.

Kävelen tien laitaa reippaasti, välillä juosten, sillä pitkä suora tuntuu loputtomalta. Puolimatkassa olen Saanan kärjen tasalla. Saanan kuvetta tuntuu aina vaan riittävän, kunnes yllättäen olen tullut retkeilykeskuksen pihaan. Janottaa! Juon kahvia kupillisen ja pullollisen kivennäisvettä päälle. Saan kalastusluvan ja tuvan avaimen. Lähden innoissani kävelemään heti takaisin.

Takaisin kävellessäni pilvipeite alkaa rakoilla. Upeaa nähdä kirkkaan sinistä taivasta. Hetimiten aurinko pilkistää pilvien lomasta  antaen mukavasti lämpöä kasvoihin. Siinä kävellessäni kuulen kaakkurien ääntelyä järveltä. Tuntuupa keväiseltä!

Mielessäni ajattelen Raijaa, miten hän pärjäilee siellä puronvarressa. Se asia saa minut kiiruhtamaan puolijuoksua takaisin kaupalle, jonne saavunkin mielestäni ihmeen nopeasti.

Etsin kaupasta toiveikkaana varapannua joka sopii meidän retkikeittimeen. Kaikenlaista tavaraa on kosolti, vaan eipä tunnu löytyvän sopivaa. Kysyn kassaneidiltä. Eipä tunnu hänkään tietävän.  Tilannetta miettien menen kaupasta ulos ja kävelen alas hotellin pihaan. Ihmeekseni tapaan siellä saman naisen johonka olimme eilen tullessamme tutustuneet. Otan puheeksi kaupalta tuloni syyn. Nainen kertoo nähneensä kyseisiä retkikeittimen pannuja kaupan hyllyllä. Niinpä lähdemme yhdessä kaupalla käymään. Siellähän niitä pannuja on hyllyssä koko rivi. Muistan että meillä ei ole vispilää matkassa. Löydän senkin, joten jatkossa saamme aamupuuron vatkattua. Ja pitäähän minun kalahaavikin ostaa, kun sellaisen kerran kaupassa huomaan. Laitan tavarat haaviin ja painun kassalle. Kehun kassaneidille että millainen sen kahvipannun olla pitää.                                      

 Kiiruhdan kaupalta koivikkorinteeseen ehtiäkseni pian Raijan luokse. Melkein hätkähdän, sillä riekko pärähtää taas lentoon maasta, melkeinpä jalkojeni edestä. Aurinko paistaa lähes pilvettömältä, kirkkaan siniseltä taivaalta lämpimästi. Ilma on selvästi lämmennyt. Kävellessäni tarkkailen tiheää koivikkoa puron suuntaisesti saan pian näkyviini telttamme. Siellä Raija seisoskelee teltan vierellä. Raija huomaakin minun tuloni ja alkaa heiluttaa kättään iloisesti. Halaamme jälleennäkemisen riemusta toisiamme.

- Hei Pekka! Vihdoinkin! Minä jo niin odottelin sinua!

- No hei nyt Raija! Tulenhan minä täältä! Ajattelin jo että löydänkö suoraan tänne teltalle!

Auringon lämmittäessä suloisesti kasvoihin alamme valmistella ateriaa. Aiomme syödä hyvin jotta jaksaisimme iltapäivällä vaeltaa kohti Terbmisjärven laaksoa. Tutkin tarkasti karttaa ja mietin miten pitkälle tänään jaksaisimmekaan vaeltaa? Terbmisjärvelle on matkaa yli kymmenen kilometriä. Sinne emme ehkä tänään ehtisi. Minun on otettava huomioon myös Raijan voimavarat. Aikomus on edetä ihan voimien mukaan - levätään kun väsyttää.

Syömme nopeasti, sillä haluamme päästä pian liikkeelle. Halajamme ylös puuttomaan tunturiin täältä koivuryteiköstä. 

Kun teltta ja tavarat ovat pakatut vaihdamme kumisaappaat jalkaan. Olen jo käynyt tutkimassa haarautuvan puron vartta mistä pääsisimme parhaiten yli. Jalalla sopivaa kiveä hakien ja kepillä tukien pääsemme kuivin jaloin yli tulvivan purouoman. Istahdamme kiville ja vaihdamme vaelluskengät jalkaan. Meillä on heti jyrkkä ja kivikkoinen rinne noustavana.

Nostan Raijalle rinkan selkään. Nostan oman rinkkani kivelle pystyyn ja sitten vien käteni kantohihnojen alle ja nousen pystyyn. Näin on taas painava rinkka selässä.

Rinteessä on isoja kivenpultereita joita väistellen tulemme kivi kiveltä yhä korkeammalle. Koivikko harvenee. Ylhäällä harjanteella kasvaa enää muutama harva kitulias tunturikoivu siellä täällä. Alamme nähdä yhä enemmän ja yhä kauemmaksi tuntureille. Istahdamme kiville lepäämään ja katselemme alapuolellamme levittäytyvää jylhän oloista maisemaa. Huomaamattamme taivas on taas mennyt harmaiden pilvien peittoon. Tunturit ovat nyt tummia, vain valkoiset lumiraidat antavat valoisuutta harmauteen.

Alamme olla kivikkoisen harjanteen laella. Saanan kärki on suoraan länteen edessämme. Saana näyttää täältä nyt selvästi matalemmalta kun sitä katselee, sillä olemme nousseet yli 600 metrin korkeuteen, yli 150 metriä Kilpisjärven pinnasta.

Tunturiharjanteelle päästyämme näemme alhaalla laaksossa vielä tumman kevätjään peitossa olevan Tsahkaljärven. Järven rantoja reunustaa lehdetön tunturikoivikko. Puuttomilla  tunturirinteillä on vieläkin melkoisesti lunta. Tuntuupa kylmän kolkolta nyt kun ei ole kirkasta auringon paistetta.

Aikamme levättyämme lähdemme laskeutumaan rinnettä alas. Suunnistamme  laaksossa virtailevalle  purolle joka  johtaa Tsahkaljärveen. Tältä rinteeltä emme vielä näe itään avautuvaa laaksoa. Voimme vain aavistaa miten kauniin ja jylhän tunturilaakson kohtaamme idän suunnalla. Jo jonkin verran väsyneinä tulemme alas vanhan, ruskean heinikon peittämälle tasanteelle jossa kiemurtelee tulviva iso puro, melkeinpä joki. Laskemme rinkat selästämme ja levähdämme.

- Kuule Raija! Kun päästään tästä yli niin mennään tonne harjanteelle ja keitetään teet ja kahvit!

- Nyt on kyllä hyvä hetki! Minä jo niin teetä kaipaankin! Mukavaa saada lämmintä juotavaa!

Vaihdamme saappaat jalkaan ja lähdemme ylittämään vuolaasti tulvivaa pikku jokea jolla ei taida oikein olla nimeäkään. Selviydymme hienosti yli. Lähdemme kapuamaan samantien ylös hiekkaharjanteelle.

- Onpas muuten ihanteellinen paikka!

- Ja miten tasainen!

- Raija! Minä haen vettä!

Vesi kuumenee nopeasti kiehuvaksi. Laitan kahvinporot joukkoon ja annan seljetä. Nautimme kahvintuoksusta sillä aikaa kun teevesi lämpenee.

- On se ihmeellistä et me ollaan kahden täällä tunturien keskellä. Raija pohdiskelee.

- On tässä jotain ihmeellistä kun me ollaan tänne asti tultu.

Aistimme kevään odotuksen lehdettömissä koivuissa, joita on tässä tasanteella ja puron törmällä. Silmut ovat jo hivenen auenneet -  niissä näkyy vihreää lehden alkua.                                              

 Voimme vain mielissämme ajatella miten kauniin viheriöivää täällä sitten on kun  lehdet kehittyvät näihin koivuihin.

- Ajatella Raija! Jos tätä reittiä viikonpäästä takaisin tullaan, niin on täällä jo puut vihreinä.

-  Niinpä! Kesä tulee tänne hetkessä!

Saana hallitsee vielä upeasti maisemaa koivikkorantaisen Tsahkaljärven takana. Taas pohjoisen ja idän suunnalla näkyvyyden kauas tuntureille estää edessämme oleva kivikkoinen, harvakseltaan koivikkoa kasvava rinne.

Levänneen oloisina kasaamme tavarat takaisin rinkkoihin. Suuntaamme kulkumme rinteelle ja kohti itää. Olemme uteliaita kumpikin näkemään mitä sieltä ylhäältä oikein avautuu eteemme. Tietojeni perusteella oletan näkeväni sieltä ainakin Tierbmesvarrin laen. Se kun on yhtä korkea tunturi kuin mitä Saanakin on.

Lunta on vielä laajalti pienissä notkelmissa. Äskeistä purotörmää vallitsee edelleen paksu luminietos, jonka talven tuiskut ovat siihen kasanneet.

- Raija! Aletaan kohta olemaan rinteen päällä! Vieläkö sinä jaksat?

- Pekka! Odota minua! En minä jaksa samaa vauhtia! Mitä sieltä näkyy?

- Kyllä täältä alkaa tuntureita näkymään! Ainakin Tierbmesvarri näkyy tuolla kaukaisuudessa!

Otan kiikarin ja katselen sillä tarkemmin tuntureita. Edessäpäin kaukana vasemmalla on Muurivaaran rinne, jonka alarinteelle olemme menossa. Muurivaaran jälkeen idässä kohoaa Salmivaarojen laet aina 870 metrin korkeudelle. Salmivaarojen vastapuolta kohoaa näkyviin Tierbmesvarrin laki jolla on korkeutta 1024 metriä. Jossakin syvällä Tierbmesvarrin valtaisan pahdan alla on meille täältä vielä näkymättömissä kapea ja pitkä, noin viiden kilometrin pituinen tunturijärvi, Terbmisjärvi.

Iloksemme aurinko tulee taas esiin pilviverhon takaa tuoden valoa ja  lämpöä. Katselemme taivaalla purjehtivia pilviä jotka hajaantuvat ja luovat tummia, välkkyviä varjoja tuntureille.

etenemme selkenevässä säässä kohti Muurivaaran alarinteitä. Maasto on laaksossa kasvustoltaan tavanomaista tunturimaastoa. Toisin paikoin on tiheää vaivaiskoivuvarvikkoa, joka on nyt vielä lehdetöntä. Kosteissa notkelmissa on sulamisvesiä ja edellisen kesän ruskeaa heinikkoa. Muuten maasto on ihan helppokulkuista, ohuen turpeen peittämää kivikkoa. tunturien ylärinteillä sensijaan on pelkkää kivikkoa - rakkaa.

- Oho! Mikä varvikko edessäpäin! Mennään vaan eteenpäin ei me kiertämään aleta!

- Hei! Pekka! Tuolta kaukaa tulee ihmisiä vastaan!

- Ai mistä! 

- Tuolla alempana kävelevät! Kolme niitä on!

- Näyttäis miehiä olevan.

- Mitähän ne meinaa kun minä tässä selkä vääränä kuljen! Sanon, sillä minulla on rinkan painosta  hartiat jo tosi kipeät ja selkää pakottaa.

Oikaisen selkäni ja pysähdymme heiluttamaan käsiämme. Miehet huomaavat meidät ja vastaavat kädenheilautuksella. Ohitamme toisemme noin sadan metrin etäisyydeltä.

Me kaksi istahdamme kiville katselemaan miesten vauhdikasta etääntymistä Saanalle päin.

- Noi miehet oli varmaan Terbmisjärveltä tulossa! Kai ne on kesän ensimmäisii vaeltajii niinkun mekin. Vai mitä Raija!

- Juu! Eipä olla tänään vielä muita nähtykään!

- Ihmeen vähän täällä tuntuu kulkijoita olevan!

Hetken levähdettyämme meillä on taas hyvä olo. Hartioissa kyllä tuntuu arkuus kun nostamme rinkat selkäämme. Jatkamme innolla eteenpäin kirkkaassa auringonpaisteessa. Varvikosta kuuluu hentoa, surumielistä linnun piipitystä. Kapustarinta siellä ääntelee. Myös kirkkaiden purojen solina kuuluu sieltä täältä. Miten nautimmekaan tästä luonnon rauhasta.

Etenemme kumpareista, isojen kivien sävyttämää loivaa rinnettä eteenpäin. Aina välillä on notkelmia. Notkelmista päästyämme odotan aina näkeväni Terbmisjärven omassa laaksossaan, mutta ei, aina on edessä uusi harjanne. Alamme olla jo väsyneitä. Lopultakin saavutamme viimeisen harjanteen josta näemme kauas itään alas laaksoon. Kaukana, jostakin syvältä laaksosta kohoaa puolittain näkyville valtaisa, tumma Terbmisvarrin pahtaseinämä. Jossakin syvällä laaksossa olevaa Terbmisjärveä emme vielä täältä näe. Etualalla, alhaalla laaksossa kimmeltää auringonkilossa Paihkasjärvi, josta lähtee joki kiemurtelemaan kohti Terbmisjärveä.

Iltapäivä on vierähtänyt nopeasti. Ilta on nyt käsillä auringon luodessa punertavaa valoaan tunturiin.

 Olemme vaeltaneet kivien ja ruskean turpeen sävyttämää tunturilaakson rinnettä koko iltapäivän. Olemme molemmat todella väsyneitä ensimmäisen päivän vaelluksesta. Olemme sentään vaeltaneet tänään noin kymmenkunta kilometriä tunturimaastossa, tosinverkkaisesti maisemia ihaillen. Tämä on ollut meille totuttelua kulkea raskaat kantamukset selässä.

- Kuule Pekka! Eihän me enää jatketa? Ja pitäähän meiän syödä välillä! Vai mitä sanot?

- Raija! Minä en kuule jaksa yhtään pitemmälle enää! Se on viisainta kun nyt syödään!

Tämä päivä oli meille molemmille elämämme ensimmäinen vaelluspäivä Lapin tuntureilla. Olemme selviytyneet hyvin, vain hartiamme ovat todella kipeät rinkan kannosta. Jalkamme ovat pysyneet terveinä. Pieniä hiertymän alkuja  minulla on ollut jalkaterissä. Ne on hoidettu ihoon kiinnittyvällä muovisuojalla. Ja kiitos villasukkien ja hyvien maastokenkien joita olemme pystyneet kosteudesta huolimatta käyttämään.  

Katsomme teltalle paikan isojen kivien viereltä. siinä on tasaista ja kuivaa. Veden saamme läheisestä purosta. Vilkkaasti virtaavia pikku puroja täällä on lähes kaikkialla näin keväällä kun lumet sulavat nopeasti.

Kun teltta on pystyssä alamme heti ruuan laittoon. Meillä kummallakin on nyt jo kova nälkä. Teemme perunamuhennosta johon laitamme pussikeittoaineksia ja vahvikkeeksi nauta-sikaa purkillisen. Ja onhan meillä jälkiuunileipää ja voita. Ennen telttaan menoa keitämme vielä kahvin ja teen.

Tuntuupa ruhtinaalliselta päästä kylläisenä ja lepoa kaivaten telttaan makuupussin sisälle lämpimään. Teltassa oleva ilma lämpenee nopeasti kahden ihmisen lämmöstä. Tunnemme olomme kotoisen turvalliseksi .Eipä uskoisi olevansa kaukaisilla tuntureilla, suuren autiuden keskellä, jossa ihmisen, eikä ihmisen aiheuttamia ääniä kuulu. On aivan hiljaista, vain purojen solina kantautuu korviimme kun juttelemme hiljaisella äänellä mieleen tulevia asioita. Auringon mentyä pohjoisten tunturien taa tulee teltassa vähän hämärää. Ulkona taivas kuultaa sinisenä - paistaahan aurinko täällä nyt koko yön. Pian nukahdamme onnellisina.

 

 

     

 

 

Tiistai 18.6.1991

Herään aamulla kuumaan oloon. Teltassa on valoisaa ja lämmintä auringon lämmittäessä telttakangasta. Huomaan kellon olevan jo yli seitsemän aamulla. Raija nukkuu rauhallisesti. En henno häntä vielä herättää. Raotan teltan vetoketjua ja kömmin ulos aamun kirkkauteen. Katselen haltioissani ympäristöä jota lumilaikkuiset tunturit kehystävät. Miten huikaisevan kuulas aamu tänään täällä onkaan. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ollen idässä Terbmisjärven laakson suunnalla. Auringon alla piirtyy tumma, toppamainen  Jollanoaivin tunturi. On täysin tyyntä, vain purojen solina soi korvissani. On erikoinen olo olla täällä puuttomalla tunturiaavalla. Katselen turpeenruskeaa maastoa jota sävyttävät pienet ja isot, sinne tänne levinneet harmaat kivet, kuin ripoteltuna maastoon. Lähes kaikkialla painanteissa on vielä kosolti lunta ja vettä.

Kurkistan sisälle telttaan. Mieleni tekee herättää  Raija tähän kauniiseen aamuun.

- Raija hei. kuiskaan ja ravistelen kyljestä vähän.

- No hei! Hereilläkö sä jo olet. Eiks se ole aikasta vielä?

- Täällä on kuule tosi kaunis aamu! Noustaisko jo puuron keittoon?

Puemme retkivaatteet aamun raikkaudessa yllemme. Minä haen raikasta purovettä kattilaan, sitten vaan kattila retkikeittimen liekille. Kun vesi kiehuu Raija hämmentää kauraryynit veteen. Siinä meillä höyryävä kaurapuuro kypsymässä. Puuron päälle nautimme aamukahvin ja teen.

Meillä ei ole kiirettä mihinkään näin kauniina ja lämpimänä aamuna. Levitän meille makuualustat aurinkoon ison kiven juurelle. Näin pääsemme nauttimaan auringon lämmöstä. Auringonsäteiden lämmittäessä kasvojamme lepäämme onnellisina ja pidämme toisiamme kädestä. Tunnemme, että olemme hyvin onnellisia täällä tunturien ympäröimässä laaksossa. Tunnustamme sanattomina rakkautemme ja yhteenkuuluvaisuutemme. Tämä on meidän rakkautemme laakso.

Havahdumme Korpin ronkuttavaan ääneen joka kuuluu Muurivaaran suunnalta. Otan kiikarin ja katson.

-  Korppiparihan  sieltä tulee!

-  Anna kun minäkin katson!

Korppipariskunta siinä tervehtii meitä. Kuulemme miten siivet viuhuvat niiden lentäessä  matalalla peräkanaa kohti Terbmisjärveä.

- Tulivat varmaan Saanalta. Siellä pesii korppiyhdyskunta.

-  Olipa yllätys nähdä ne noin läheltä.

Olemme jo kasaamassa telttaa ja tavaroitamme kunnes kuulemme yllättäen nopeasti voimistuvaa moottorin ääntä Terbmisjärven suunnasta!

- Mikä sieltä nyt tulee? ihmettelen.

- Onkohan se helikopteri? Raija meinaa.

- Ei se helikopterilta kuulosta!

Äkkiä yllättäen lentokone tulee näkyville lentäen laakson suuntaisesti matalalla katveessa. Otan kiikarin ja katson tarkemmin. Totean koneen olevan Suomen armeijan yhteyskoneen.

- Mitähän varten se täällä lentää! Näyttää niinkuin sieltä ohjaamosta joku kattelis tänne päin!

Katselen edelleen kiikarilla konetta joka lentää hyvin matalalla alhaalla laaksossa - eipä juuri meitä korkeammalla.

- Raija hei! Lopeta! sanon, kun huomaan Raijan heiluttavan innokkaasti käsiään.

- Hui! Huomaskohan ne meidät! Raija huolestuu.

- En mä oikein usko! Me ollaan täällä niin pieniä, eikä meillä ole värikkäitä vaatteitakaan!

- Huh! Kun mä jo pelästyin! Raija helpottuu ja alkaa nauramaan.

Meillä on molemmilla hauskaa seuratessamme koneen etääntymistä Kilpisjärven suuntaan. Harmi, valokuvaus unohtui! Niin yllättyneitä olimme näkemästämme lentokoneesta. Otamme maisemakuvia ennen kuin jatkamme vaellustamme kohti Terbmisjärven laaksoa.

Ennen puolta päivää meillä on jo  rinkat selässä. Luomme silmäyksen leiripaikkaamme, ettei vain mitään unohtuisi maastoon. Levon jälkeen tuntuu kevyeltä ja mukavalta jatkaa taas vaellustamme.

Tämä autius ja suuret tunturit ympärillämme vaikuttavat voimakkaasti tunteisiimme. Täällä tuntee omaavansa voimakkaan vaellusvietin ja samalla voi tuntea oman pienuutensa näissä äärevissä olosuhteissa. Hetkessä täältä ei pääse minnekään, vaikka seuraava tunturi näyttääkin olevan ihan lähellä. Hyväkuntoinen retkeilijä vaeltaa näissä olosuhteissa noin kaksi... kolme kilometriä tunnissa.

Vaellamme todella innostuneina loivasti alaspäin viettävää tunturirinnettä. Minä kuljen yleensä edellä ja Raija perässä. Aina kun hartioita ja jalkoja oikein alkaa pakotta istahdamme kiville ihailemaan karua tunturimaisemaa. Saanaa emme enää näe, se on jäänyt Salmivaarojen  taakse meiltä näkymättömiin.

Iltapäivän kuluessa olemme menossa alati syvenevään laaksoon. Idässä kohoavat tunturit näyttävät kohoavan aina vain suuremmiksi, mitä alemmaksi tulemme.

Pilvisyys on lisääntynyt iltapäivän aikana. Pian taivas onkin paksujen pilvien peitossa.

Olemme tulossa pienen töyrään reunamille, josta olemme  innokkaita tähyämään itään, jospa se Terbisjärvi jo näkyisi. Eteemme avautuukin upea, alppimainen laakso, jonka pohjalla siintää pitkä, kapea korkeiden tunturien ympäröimä järvi.

- Siellä se on! sanon haltioissani.

- Voi ihme! Kylläpä näyttää upealta! Ajatella! Me ollaan tänne asti tultu! Raija on ihmeissään.

Nyt kun on pilvessä, on kaikki  taas enemmän harmaata ja mustaa - kolkkoakin. Terbmisjärvi on vielä kauttaaltaan tumman kevätjään peitossa, vain rannat ovat vähäisesti auki. Järven eteläsivulta kohoaa huimiin korkeuksiin mahtava Tierbmesvarri. Sen pahta on todella valtaisa, kohoten suoraan järvestä noin 400 metrin korkeudelle, ylös tunturitasanteelle. Pahdalla on pituuttakin lähes järven pituus, noin neljä kilometriä. Suoraan idässä, järveä vastapäätä kohoaa harmaana kukkulana Jollanoaivin tunturi.

Tultuamme alas laaksoon, järven länsipäähän, näemme myös Terbmisjärven loivan kauniin pohjoisrannan, jonka keskivaiheilta pistää esiin matala, kapealta näyttävä niemeke.

- Raija! Tuolla niemekkeellä pitäis sen mökin olla!

- Katotaan kiikarilla!

- Kuule! Siellä se näkyy pienenä pisteenä! Katohan!

Matkaa niemekkeelle ja mökille on noin kaksi... kolme kilometriä. Aikaa menisi ainakin kaksi tuntia.  Taivas on tummassa pilvessä - ehkä tulee sade! Ja olemme siksi väsyneitä, että päätämme jäädä yöksi tänne järven länsipäähän.

- Raija! Jospa se  yöllä selkenee, niin nähdään täältä taas sitten upea aamuaurinko!

- Joo! Nyt on viisainta kun aletaan tekemään ruokaa! Minua jo heikottaa!

Ruokailemme kaikessa rauhassa. Sadettakaan ei tule. Nautimme levosta jonka olemme ansainneet tämä päivän vaelluksella

 

 

        

     
  

 

 

   

Keskiviikko 19.6.1991

 

Herään aamuyöllä huomaten teltassa olevan hyvin valoisaa. Raija on unessa. Katson teltan aukosta ulos yllättyen näkemästäni. Pilvetön aamutaivas sarastaa upean punaisena, melkeinpä aniliininpunaisena. Punertava aamutaivas heijastaa myös jäässä olevan järven pinnan punertavaksi. Aamuauringon ollessa vielä matalalla idässä, tummana silhuettina piirtyvän Jollanoaivin takana, voin  katsella silmien häikäistymättä tätä ihmeellisen punertavaa aamutaivasta.

Menen telttaan ravistelemaan varovasti Raijan hereille.

- Raija, herää nyt! Siel on tosi kaunis punertava aamutaivas! Kato nyt ulos!

- Voi ihmettä! Ajatella, kannatti jäähä tänne yöks!

Katselemme hartaina teltassa ollen tätä kaunista aamuyön valaistusta. Vähissä vaatteissa minua ei huvita ulkona olla, ja kun Raijakin vielä pyytää vierelleen lepäämään, kömmin lämpimään makuupussiin. Nukahdamme hetkessä autuaaseen uneen. Näin jäi kaunis aamuvalaistus valokuvaamatta.

Heräämme aamulla kuumuuteen auringonvalon tulviessa teltan liepeistä sisään. Virkeinä ja levänneinä nousemme ulos teltasta kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Aurinko on jo korkealla heijastaen kirkasta valoa jäiseltä järveltä silmiimme.

Meillä on into päästä heti aamupuuron jälkeen liikkeelle, jotta pääsisimme pian Terbmisjärven autiotuvalle ja soittamaan kotiin. Siellä pitäisi olla APR-puhelin. Toivottavasti se on kunnossa.

Saatuamme varusteet kasaan lähdemme levänneinä ja onnellisina vaeltamaan vielä kaukana olevalle tuvalle. Etenemme nopeasti helppokulkuista, järven pohjoisen puoleista rantaa kohti niemekettä jolla tupa sijaitsee. Tupa näyttä kasvavan aivan silmissä kun sitä lähestymme. Pian erotamme ikkunapuitteet tuvan päädyssä. Alamme olla perillä. Kiihdytämme vauhtiamme viimemetreillä, ja saamme kokea perille tulon riemua saavuttuamme tänne kauniin tunturituvan edustalle. Itse tupa, joka nököttää täällä puuttomassa tunturissa lähellä järvenrantaa, on järeästä kelohongasta tehty hirsirakennus. Tämä varaus-autiotupa on Metsähallituksen hoidossa.

- Kato nyt Pekka! Miten kauniin vihreetä ruohoo kasvaa tossa seinustalla!

- Niinpä on nättiä! Sitä on kuule käyty vähän tuvan ympärillä lannottamassa!

Iloitsemme keväisen vihreästä ruohikosta jota kasvaa kapealla alalla tuvan lämpimillä ja suojaisilla seinustoilla. Emme ole täällä kevättalvisessa tunturissa liiemmin nähneet vihreää kasvustoa; nyt tuntuu hyvältä nähdä vihreyttä.

On hiljaisen ja aution oloista. Verannalla ei ole varusteita ja ovi on kiinni. Sisällä ei varmaankaan ole ketään. Kopsuttelemme keppeinemme verannalle ja laskemme rinkat penkille. Menemme uteliaina sisälle. Ulko-ovesta mennessä on pieni eteinen. Seinällä on pieni metallikaappi jossa on puhelimen luuri. Eteisestä on lukollinen ovi vasemmalle varaustuvan puolelle, ja oikealle avautuu ovi autiotuvan puolelle. Kokeilen avainta varaustuvan oveen, ovi aukeaa. Menemme ihmetellen sisälle. Tupa on siistissä kunnossa. Pilkottuja puita on laatikko täynnä. Onpa retkeilijän ilo tulla tänne sisälle. Tutustumme pöydällä olevaan vieraskirjaan jossa on jo merkintöjä tältä keväältä.

- Pekka hei! Kokeillaanko nyt sitä Kiteelle soittoa?

- Joo! Kokeillaan nyt sitten miten se puhelin toimii!

Nostan luurin korvalleni ja alan kuunnella kuuluuko mitään. Kuulen merkkiäänen ja odottelen hetken, sitten keskus vastaa. Hän ei kuitenkaan kuule minun ääntäni. Kohta huudamme molemmat haloota. Sitten yhteys katkeaa. Yritän useamman kerran, aina sama tulos. Minä ja Raija olemme ihmeissämme eikö puhelin toimikaan. Meidän kun pitäisi ilmoittaa olostamme täällä tunturissa. Miten voimme, ettemme ole ainakaan eksyneet tänne.

- Mitäs nyt Raija tehdään? Lähetäiskö vielä iltapäivällä Meekolle, nyt kun on näin kaunistakin?                             

- Jaksetaankohan me sinne asti? Miten kaukana se oikein on?

-  On sinne kuule matkaa! Meidän pitäis kyllä yöpyä matkalla. Oltais sitten huomenna joskus perillä!

Istahdamme pöydän ääreen ja katselemme ikkunasta ulos jäiselle Terbmisjärvelle. Järven takana kohoaa kivikkoinen, tumma Jollanoaivi. Oikealla sivulla kohoaa suoraan järvestä korkeuksiin musta, lumilaikkuinen Tierbmesvarrin pahta.

Käymme kartalta tulevan reittimme läpi. Päätämme mennä Jollanoaivin taakse ja sieltä Kutturankurua myöten ylös tuntureille. Siellä ylhäällä on Siettinjärvi jonka pohjoispuolella on vanha lappalaisten kotakylä. Siellä voitaisiin yöpyä. Jatkettaisiin aamulla vaellusta Meekolle. Soiteltaisiin sitten sieltä, jos puhelin on kunnossa.

Menemme ulos lämpimään auringonpaisteeseen. Laitamme kahvi ja teeveden lämpiämään. Päätämme syödä kunnolla vasta Jollanoaivin takana. Meillä tulee olemaan sieltä rankka nousu ylös pitkin jyrkkää tunturinrinnettä.

Juomme kahvin ja teen tuvan eteläisellä seinustalla auringon lämmössä. Katselemme edessämme, järven vastarannalta kohoavaa valtaisaa Tierbmesvarria, jonka jyrkkä, lumiraitainen pahtaseinämä kohoaa korkeuksiin. Jäässä oleva järvi näyttää kohdallamme oudon kapealta, johtuen pahdan valtaisuudesta.

Otamme  maisemakuvia ja kuvia toisistamme. Menemme vielä sisälle hyvästelemään tuvan. Minä kirjoitan vieraskirjaan viestin käynnistämme, sekä tiedon siitä minne olemme menossa.

- Raija! Minust tuntuu ett mei tullaan tänne viäl takaskin!

- Saas nähdä! Miten käy! Jaksetaanko me sinne Meekolle?

Niinpä lähdemme ulos. Nostamme rinkat selkäämme ja otamme hyviksi koetut kepit käteemme. Suuntaamme katseemme itään ja kävelemme läheiselle kumpareelle. Sieltä näemme alas notkelmaan jossa vuolas purovirta kimmeltää auringonvalossa. Siinä uomassa virtaavat kivikkoisesta Salmikurusta tulevat vedet päätyen Terbmisjärveen. Puronsuulla oleva poukama on jo sulana jäästä. Ennen puroa tulemme poroaidalle jossa sentään on jonkinlainen lankaportti, jonka saamme auki, ja suljemme sitten perässämme.

Levähdämme istumaan auringonvalossa kauniisti kimmeltävän, vuolaasti virtaavan ja kohisevan virran äärelle. Otamme kuksalla virrasta kylmää, raikasta vettä huulille ja nautimme.

Virta on tulvavesien johdosta nyt niin vuolas ja syvä että joudumme ottamaan pitkät housut pois jalasta ettemme niitä kastelisi. Minä laitan pelkät kumisaappaat jalkaan siltä varalta jos saappaansuusta tulee vettä sisään. Menen edellä ja vien samalla Raijankin rinkan viran yli. Kepistä tukea ottaen pääsen kahlaamaan hitaasti kiveltä kivelle. Puolivälissä vuolasta virtaa astun niin syvällä oleville kiville että saappaat tulevat vettä täyteen. On vaan pakko mennä rauhallisesti vastarannalle.

- Voi että miten kirpasi! Nyt jo kuumottaa jaloissa! saan sanotuksi ja potkaisen vettä täynnä olevat saappaat jaloistani tantereelle!

Hui! Miten kylmää! Jalat jäätyy! Raija voihkii uskaltautuen sentään kepin varassa kahlaamaan yli virran luokseni törmälle.

Jalkojen kastelu kylmässä vedessä tuntuu virkistävän väsyneitä jalkojamme kummasti. Varpaissa tuntuu oikein mukavan lämpimältä nyt kun olemme saaneet kuivat villasukat ja vaelluskengät jalkaamme. Kengännauhoja solmitessani huomaan itäiselle taivaalle kertyneen jo vaaleita, harsomaisia pilviä.

- Raija! Katohan taivaalle! Siellä on jo noita reenjalaksia!

- Niinpä on! Onkohan säät huonontumassa?

-  Voi olla et vielä illalla sataakin! Jos nyt päästäis Kutturankurusta ylös ennen sadetta!

Vielä auringon paistaessa lähdemme jatkamaan vaellustamme kohden Jollanoaivin suojaisaa länsirinnettä. Alkumatka on joutuisaa laakson pohjalla kulkua, kunnes tulemme melko jyrkästi järvelle viettävälle rinteelle, lähelle Jollanoaivin jyrkkiä, kivikkoisia rinteitä.

Suojaisalla rinteellä jolle  olemme tulleet kasvaa harvakseltaan pieniä tunturikoivuja. Jyrkältä  ylärinteeltä, tunturin laelta lähtien tulee purovesiä alas ohuina suihkuina.

On mennyt pilveen. Istumme turpeen peittämillä kivillä pehmeästi ja katselemme miten Tierbmesvarrin laki on jo pilvien peitossa ja paksut pilvenriekaleet sivuavat oudosti tummaa, osin lumista pahtaseinämän kuvetta.

- Hei Pekka! Katohan! Tässä koivussa on jo pienet lehden alut! sanoo Raija ilahtuneena pitäen koivun oksasta kiinni ja haistellen koivunlehden tuoksua.

- Ajatella ne koivunsilmut on varmaan ihan tänään auenneet kun on ollut lämmintä ja aurinkoista, sanon ja haistelemme molemmat vienoa kesän tuoksua.

Edessämme on jyrkästi järvelle viettävä Jollanoaivin rinne jonka sivuitse on tarkoitus laskeutua alas järven tasalle laaksoon. Hörppäämme vielä maitopullosta loput päivällä tehdystä maidosta ennen kuin jatkamme matkaa edessä olevalle harjanteelle.

Harjanteelle tullessamme istahdamme taas lepäämään ja ihastelemaan yllättävää näkymää joka aukeaa itään. Näemme huikean laajan Rommaenon laakson. Laakso näyttää silmissämme valtaisalta, kaukaisuuteen siintävältä aukealta, jossa on pieniä lampareita siellä täällä. Etualalla laaksossa kasvaa harvakseltaan yksinäisiä tunturikoivuja. Alapuolellamme kaartuu Terbmisjärven jylhä pohjukka joka on jääkannen peitossa, niinkuin  koko järvikin on. Järven päässä on kivikkoinen, laaja koskikannas jota myöten vedet valuvat alas laaksoon, yhtyen jossakin kaukaisuudessa Rommaenoon.

Lähdemme laskeutumaan moreenipitoista rinnettä, johon on urautunut selviä polkuja parikin. Alempana rinteessä on suuria kivenpultereita joiden välitse laskeudumme polkua myöden alas tasanteelle jossa joudumme kävelemään muutamien vanhojen lumikinosten yli. Toisin paikoin on muutaman kuution suuruisia suppakuoppia jotka ovat vielä täynnä lunta ja vettä.

Lopulta päädymme alas viehättävälle, laajahkolle tasanteelle, jolla kasvaa tasaisesti matalaa vaivaiskoivuvarvikkoa. Jatkamme kulkuamme järven pohjukassa olevaa pientä koskipaikkaa kohden, kun aivan yllättäen - olin jo vähillä, etten kävellyt ohi,  kun huomaan maassa sarvet.

- Hei! Kato! Mitkä sarvet tuolla on! sanon ja ojentaudun ottamaan sarven varvikosta käteeni.

- Voi miten kauniit sarvet! Raija ihailee.

- Onpa nää leveät ja jykevät! Oliskohan hirvaan sarvet!

- Erikoiset noi hankaimet! Ihankun koukistuneet sormet! Ihmettelee Raija.

Sarvi on oikeanpuoleinen ja sen tyvessä oleva katko on vielä vaalean tuore. Sarven ulkosivu on kauniin vaalean ruskea. Vain yksi pieni sakara on sarvesta poikki, muuten se on aivan ehyt.

Tästä ihmeellisestä sarvilöydöstä keskustellen jatkamme kulkuamme yli varvikon ja tulemme mukavalle nurmikkotasanteelle. Laskemme rinkkamme nurmelle jossa on jo paikoin orastavaa vihreyttä.

- Ei kai se vaan ala kohta satamaan! huolestun.

- Kannattaaks meidän jatkaa jos alkaa satamaan?

- Ei tähän ole kiva sateeseenkaan jäädä!

- Jos nyt syötäis ennen kun alkaa satamaan!

Haen vettä vuolaasta uomasta ja laitan veden kuumenemaan.

- Pekka hei! Täällä on Lapinvuokkoja! Voi miten herkkiä pieniä kukkia! kuulen Raijan sanovan.

- Älä ihmeessä! sanon ja riennän Raijan luokse katsomaan kukkia.

- Ajatella! Nyt vasta täällä nähdään kevään ensimmäiset kukat!

Aistimme silmillämme Lapin kevään aitoa kauneutta, kun ihastelemme pieniä, lyhytvartisia, hohtavan valkeaterälehtisiä Lapinvuokkoja. Kuvaamme omilla kameroillamme kukat muistoiksi meille.

On jo uhkaavan sateen oloista, joten päätämme syödä nopeasti vain pussikeittoannokset ja ruisleipäpalaset, jotta pääsisimme liikkeelle ennen kuin alkaa satamaan. Kuumaa keittoa syödessämme katselemme Jollanoaivin jyrkkää itäistä pahtaseinämää jolta suihkuaa erinäisiä vesipuroja alemmille rinteille. Kosteilla seinämillä viihtyy vihreä sammalkasvusto. Mieleeni tulee Norjan vihreät tunturi- ja vuonoseinämät. Pahdan alusta pienine lampareineen on isojen kiviröykkiöiden peittämää kivikkoa. Katselen vielä kiikarilla kauas jatkuvaa Jollanoaivin tunturia jonka alarinteillä  kasvaa melko taajaan tunturikoivikkoa. Siellä jossakin Jollanoaivin ja Kohpevarrin välissä Kutturankuru on.

Katson karttaa ja mietin miten parhaiten etenisimme Kutturankurulle. Lammet kiertäen joutuisimme pahoille kivikoille.  Päätän että menemme kahden lammen välistä kannasta pitkin suoraan. Tosin joudumme siten ylittämään kahden lammen kautta laskevat Terbmisjärven lasku-uomat.

Keräämme ruuat ja varusteet takaisin rinkkoihin. Poronsarvelle keksin oivallisen paikan rinkan päältä. Sarven haarat näkyvät komeasti pääni takaa kun rinkka on selässä. Lähdemme komeasti liikkeelle.

Alhaalla puronvarressa koemme yllätyksenä miten laajalti tulvavedet virtaavat kannaksen editse. Katseltuani kivikoista virtaa uskon että saappaanvarret riittävät pääsemään kuivin jaloin yli - kunhan astelen varovasti kiviltä kiville. Raija lähtee paljain säärin, vain tossut jalassa kahlaamaan yli. Minä menen hitaasti rinkkoja kantaen perässä, ja selviänkin jalkojani kastamatta virran yli.

Olemme jo vähän totisen oloisia. Kylmä tuuli riepottelee meitä. On synkässä pilvessä ja alkaa vähitellen satamaan vettä.

- Kummasti kipristelee varpaissa! Varpaat tuntuu ihan kohmeisilta! Raija huolestuu.

- Ai että! On se vesi kylmää! Onks sinulla kylmä? huolestun kysymään.

- Ei minulla kylmä ole! Nyt vaan äkkiä sukat ja housut jalkaan!

- Joo, ja laitetaan kumpparit jalkaan!  Siellä on kohta se toinen virtapaikka!

Päästyämme toisenkin virran yli onnellisesti olemme tulleet Jollanoaivin sivuun lähelle Kutturankurua. Tuulee ja sataa entistä rankemmin tullessamme tunturin rinteessä olevaan koivikkoon. Raija seuraa perässäni hiljaisena. Sade vain ropisee sadevaatteisiin tuulen voimasta, kun ponnistelemme koivikkorinnettä ylöspäin. Onneksi tuulee takaamme, joten sade ei piiskaa kasvoihimme.

Pian koivikko harvenee yletessämme yhä korkeammalle. Istahdamme jyrkällä rinteellä  yhä useammin  pitämään hengähdystaukoa. Näkymät ovat harmaan utuiset, suorastaan ikävät. Rommaeno kiemurtelee kaukana harmaassa laaksossa kadoten lopulta harmauteen sekin.

Nousemme aina vaan korkeammalle. Tuntuu siltä että olemme kohta pilvissä. Tumma pilvikerros on tullut alemmaksi peittäen meiltä näkyvyyden ylös tunturiin. On hämärän oloista. Tuulee navakasti ja sataa kaiken aikaa.

Yllättäen olemme lumen peittämän kivikon edessä. Ylempänä rinteessä on suuria kivenpultereita. Kokeilen kepilläni lunta. Se on kovaa eikä upota kun astun lumelle.

- Eiköhän mennä tästä yli!

- Se on kuule vaarallista, kun on tollanen kivikko alla!

- On toi lumi kovaa! Pitää mennä varovasti! Kato nyt miten kaukaa jouduttas kiertämään!

Lähdemme varovasti ylittämään muutaman kymmenen metrin laajuista lumikenttää. Minä kuljen edellä ja kopsutan kepillä lunta. Lumi on kovaa, ei kuitenkaan liukasta, sillä saappaat pureutuvat lumeen painostamme niin että jäljet näkyvät.   Kuljemme melko läheltä Kutturankurun syvää rotkoa josta kuluu voimakas veden kohina korviimme.

Lähestymme lumikentän reunaa jossa lumi on ohuempaa ja siitä pistää esiin isoja kiviä. Äkkiä oikea jalkani humpsahtaa lumen läpi kivikkoon.

- Hui kauheeta! ehtii Raija huudahtamaan.

- Ooho! Sehän kävi äkkiä! saan sanotuksi.

Jään kyykkyyn vasemman polveni varaan enkä onneksi loukkaa itseäni mitenkään. Nostan jalkani ylös onkalosta ja jatkamme varovasti kävelyä lumen yli paljaalle kivikolle. Ponnistelemme vielä tovin isojen kivenpultereiden lomitse kiveltä kivelle kömpien, kunnes tulemme ruskean sävyiselle turvepeitteiselle mättäikölle. Istahdamme lopen uupuneina sopivalle kivelle. Huomaan Raija ottavan rusinapaketin taskustaan esille.

- Pekka hei! Nyt syödään rusinoita että jaksetaan! Raija innostuu.

- Hyvä Raija! Sinä sentään muistit rusinat! ilahdun.

Miten hyviltä rusinat nyt suussa maistuvatkaan. Virkistymme ihmeen nopeasti niitä mutustellessamme. Saamme voimamme takaisin.

Olemme ehkä noin sata metriä ylempänä kuin mitä olimme alhaalta laaksosta lähdettäessä. Olemme siten ainakin 700 metrin korkeudessa merenpinnasta. Pilvet ovat tulleet puolestaan alemmaksi ja peittäneet  meidät  sumuun. Näkyvyys on enää vain muutamia kymmeniä metrejä, eikä lämpötilassakaan ole hurraamista, oletan sen olevan vain muutamia asteita plussan puolella.

Pitkään  emme viitsi sateessa ja tuulentuiverruksessa istua, sillä meitä alkaa viluttamaan johtuen siitä että vaatteemme ovat kostuneet tiiviin sadeasun alla.

Lähdemme jatkamaan loputtomalta tuntuvaa nousua joka ei tunnu päättyvän ollenkaan. Näemme ympärillämme vain kivikkoa ja harmautta. Kutturankurusta ei ole tietoakaan täällä ylhäällä. Kurun alku on jossakin alempana.

Raija tulee hiljaisena perässäni. Raijaa pelottaa kaikki tämä kaameus; sumu, sade ja myrskyisä tuulentuiverrus.

- Raija! Ei me tänne eksytä. Me aletaan kohta varmasti olemaan huipulla. Kunhan päästään ylös ja saadaan vähänkin  tuulensuojaa niin pystytetään teltta ja jäädän yöksi lepäämään, juttelen Raijalle rauhoittavasti, vaikka epävarmuus vähän kaivertaakin mieltäni.

Hiljaisina ja orvon oloisina ponnistelemme sumussa yhä korkeammalle, kunnes rinne alkaa todenteolla loiventua. Rinne on täällä ylhäällä kauttaaltaan pelkkää  kohmuraista kivikkoa.

Kahtapuolta harjannetta, jolla kuljemme, kohoavat korkeuksiin, aivan kuin jonnekin taivaisiin, Jollanoaivin ja Kohpevarrin sumun peittämät rinteet.

- Miten sinä Raija jaksat? kysyn huolestuneena.

- Väsyttää jo kauheesti! Aina vaanko tätä nousua jatkuu? Minä en enää pitkälle jaksa! Raija vastaa totisena.

-  Olen minäkin tosi väsynyt! Meidän pitäis kyllä nyt jo päästä lepäämään ja syömäänkin! vaan mihin sen teltan täällä pystyttäis?

Jatkamme sinnikkäästi sumussa kulkua. Mielessäni käy aavistus että olemmekohan edes oikeassa suunnassakaan, niin loputtomalta tämä nousu tuntuu. Olemme jo vähän toivottoman oloisia kumpikin.

- Raija! Kato! Tuolla on pieni kivikasa! Ollaan ainakin oikeassa suunnassa!

- Voi ku hienoa! Se on nyt meille merkki ettei ainakaan olla eksytty! Raija huojentuu.

Pian sumusta tulee esiin toinenkin pieni ladottu kivikasa. Kivikasoja on pienin välimatkoin, joten pysymme näin oikeassa suunnassa. Kivien jäkälöityneistä pinnosta päätellen nämä kasat ovat ikiaikaisia suunnanosoittajia täällä ylhäällä tunturissa. Ovatkohan lappalaiset jo muinoin merkinneet tämän reitin näillä kivimerkeillä? 

Päästyämme pientä suojaa antavan harjanteen sivuun, ehdotan Raijalle että pystyttäisimme teltan suojaksemme.

 Meillä on vaikeuksia tässä myrskysäässä saada telttaa pystytetyksi. Onneksi sade on tauonnut, joten itse telttakangas ei pääse kastumaan. Nostan rinkat sisälle jotta myrsky ei veisi telttaa mennessään. Sitten vedämme sateen ja tuulen pitävän päälikankaan teltan päälle. Yritän sada kiinnityskoukut tiukasti kivikkoon, ja telttakankaan lenkit koukkuihin, jotta myrsky ei veisi kangasta mukanaan.   Tuuli painaa teltan melkein lyttyyn, vaikka se onkin kaarien varassa oleva kupoliteltta. Pelkään telttakankaan saumojen ratkeavan puuskaisessa myrskytuulessa.

Yllättäen myrskyn riepotus laantuu täysin ja alkaa seljetä. Katselemme ihmeissämme kun  idän suunnalla on  pilvipeitteestä avautuvaa sinistä taivasta. Sumun hälvetessä näemme itään kauas alas laaksoon ja sen takaisille  kaukaisille tuntureille joille aurinko paistaa. Kaukaisten tunturien yllä on tumman synkkä pilvipeite. Aavistan että sieltä tulee uutta sadetta ja myrskyä.

- Pekka! Näin Jumala auttaa meitä!  Raija sanoo liikuttuneena.

- On tää jotain ihmeellistä! Kiitos Jumalalle!

Jumala on vastannut rukouksiimme. Saimme Jumalalta avun joka meitä puhuttelee tänäkin päivänä.  Halaamme toisiamme ja olemme ihmeissämme tästä kaikesta mitä nyt parhaillaan koemme täällä ylhäällä tunturissa.

Meillä on ollut todella rankka nousu tänne ylös korkeuksiin. Olemme kavunneet tunturin rinnettä ehkä noin parisataa metriä ylöspäin  kahden kilometrin matkalla ja olemme tulleet nyt noin 800 metrin korkeuteen.

Käännymme katsomaan taaksemme ylös tunturiin ja yllätymme miten lähellä yläharjannetta olemmekaan. Ehkä vain parisataa metriä on sinne matkaa.

- Katos nyt Raija! Tuolta täytyy jo laskun alkaa! Nyt on kuule viisainta että puretaan teltta tästä ja mennään sinne katsomaan!

- Parasta se on lähteä nyt heti!

- Olishan se onnetonta jäädä tähän kivikkooon! Eihän täällä ole vettäkään lähellä!

Kasaamme nopeasti teltan ja lähdemme toiveikkaina tunturirinteen laelle katsomaan joko sieltä on alavampaa  maastoa edessäpäin. Voimakasta väsymystä tuntien saavumme tunturiselänteelle ja istumme kiville kummastelemaan edessämme avautuvaa ylätunturien laaksoa. 

Katselemme avaraa laaksoa jota lumiset tunturit ympäröivät. Alhaalla laaksossa on joitakin pieniä lampareita jotka heijastuvat harmaina pimeää taivasta vasten. On jo taas pilvessä, ja on miltei hämärää. Taustalla, Siettinvaaran takana luoteessa, kohoavat jylhinä korkeuksiin lumiset Kahperusvaarat. Niistä korkein tunturivaara kohoaa aina 1143 metrin korkeudelle.

Odotan näkeväni koillisessa, alhaalla laaksossa olevan Siettinjärven, ja sen takana kaukana Meekolla nököttävän Saivaaran “tötsän”, vaan enpä näekään. Näkyvyyden estää sivullamme oleva Kohpevarrin rinne.

- Tän näköist tääl nyt sit on! Onpa lumista ja autiota! saan sanotuksi.

- Minä en halua enää mihinkään Meekoolle! Nyt levätään ja lähetään aamulla takaisin alas! Raija ilmoittaa tomerasti.

- Pakkohan meidän on levätä! Minulla on kans voimat ihan lopussa! Sen verran kun jaksetaan alaspäin  että päästään jollekin purolle, ja saadaan teltalle suojaisampaa paikkaa jos alkaa taas myrskyämään.! selvitän tilanteen.

Käveltyämme noin parisataa metriä tulemme iloisesti solisevalle pienelle purolle. Se riittää meille. Lysähdämme molemmat heti alas turvemaalle.

- Minä en kyllä jaksa enää mihinkään! Huh, huh!

- Samat sanat! Minä olen jo aivan poikki! 

Levähdettyämme hetken alamme sitten pystyttää telttaa puron viereen tasaiselle kankaalle. Melkeinpä samantien kun olemme saaneet teltan pystyyn niin sumupilvet ympäröivät meidät taas ja alkaa tuulla myrskyisästi. Onneksi olin ehtinyt jo nostamaan sateesta märät rinkat teltan sisälle painoksi, muuten myrsky veisi helposti teltan mennessään. Tyhjä teltta kyllä häipyisi lennossa pyörien näkyvistämme.

Olen pystyttänyt telttaa paljain käsin ja nyt sormet tuntuvat kohmeisilta. Ilma on selvästi kylmennyt ja myrsky jäähdyttää oloamme. Ilmassa on ehkä vain jokunen lämpöaste.

- Raija! Nyt on parasta kun menet telttaan ja vaihdat kuivaa vaatetta ylle! Nyt pitää saada vesi kuumenemaan! sanon samalla kun kaivan rinkasta myrskykeitintä esille.

-  Joo! Pekka hei! Juodaan sitten kuumaa lihalientä!

Sijoitan keittimen teltan eteen, apsidin alle, näin voin sitten minäkin olla teltassa ja odotella veden kiehumista.

Tunnen jo vilun puistatuksia mennessäni teltasta ulos vettä hakemaan. Kasteltuani käteni kylmässä purovedessä alkavat hampaani kalista suussani todenteolla. Tajuan että nyt on tosi kysymyksessä. Ja myrsky tuntuu valtaisan voimakkaalta. Minulla on vaikeuksia pysyä pystyssä kun tulen vesikattilan kanssa takaisin teltalle.

- Oho! Tikutkin on kastuneet! sanon saatuani tulitikut housujen taskusta esille.

- Onhan sinulla Pekka ne varatikut? Raija huolestuu.

Onneksi minulla on rinkassa filmipurkki jonka olen täyttänyt tulitikuilla sekä parilla palalla raapaisupintaa. Kuivat tikut ovat meille melkeinpä elinehto tässä kylmässä sateessa ja myrskyssä.

Täytän myrskykeittimen polttimon Sinolilla ja sytytän tulen. Se onnistuu teltan suojassa heti yhdellä tikulla. Nyt pääsen minäkin vaihtamaan kuivaa vaatetta ylleni. Vaihtovaatteet ovat onneksi säilyneet muovikasseissa kuivina.

Myrsky riepottaa telttaa pahasti! Pelkään mielessäni, kestääkö teltta, entä jos telttakankaan saumat repeävät?

- Pekka hei! Tää makuupussi on kastunu!

- Katotaas nyt hei! Eihän se ole kun vähän reunoistaan kastunu!

Onneksi toinen makuupussi on säilynyt kuivana. Levitämme reunoiltaan kastuneen makuupussin makuualustojen päälle peitoksi, kuivan pussin levitämme peitoksi itsellemme.

Vilunväristykset menevät ohi kun saan kuivaa vaatetta ylleni. Raija lämmittelee jo peitteen alla eikä tunne vilua.

Pian vesi alkaa kohista kattilassa. Lisään kuumaan veteen pari lihaliemikuutiota ja annan kuutioiden liueta veteen. Pian pääsenkin kaatamaan kuumaa lihalientä mukiin ja tarjoan Raijalle höyryävää juotavaa.

Kylläpä on mahtava tunne maistaa kuumaa lihalientä. Tunnemme miten kuuma liemi lämmittää vatsaa ja koko kehoa.

- Kielensähän tässä polttaa! toteamme yhteen ääneen.

Juomme monta mukillista kuumaa lientä, samalla kun haukkaamme vahvistukseksi ruisleipää. Leipä maistuu meille tosi hyvin. Tuntuu että piristymme hetkessä.

Saatuamme itsemme kylläisiksi asetumme sylikkäin yhteiseen makuupussiin lämmittelemään. Pian meillä on lämmin ja turvallinen olo, vaikka olenkin vähän huolissani teltan kestävyydestä, sillä teltta on ainoa turvamme.

Tunnemme itsemme hyvin pieniksi olennoiksi täällä tunturien suuressa autiudessa jossa telttamme huojuu rauhattomasti myrskyssä ja sade piiskaa telttakangasta.

Levättyämme meille tulee nälkä. Valmistamme ruuan, vaikka onkin jo iltamyöhä. Syötyämme yritämme vielä saada unenpäästä kiinni, vaan se ei onnistu myrskyn riepotellessa telttaa pahasti.

 

        

 

    

   

  

Torstai 20.6.1991

 

Myrskyn ja sateen jatkuessa koko yön emme ole nukkuneet lainkaan. Olemme jutelleet elämänkokemuksistamme aina aamutunneille asti.

Aamuun tunteina myrsky ja sade laantuvat. Nousen toiveikkaana teltasta ulos tähyilemään ympäristöä joka on vielä täysin sumunharmaa ja tihuttaa vettä. Sumupilvet leijailevat matalalla jättäen senverran rakoa että näen vastakkaiselle Jollanoaivin rinteelle.

Olemme tehneet lopullisen päätöksen että emme jatka vaellustamme Meekonjärvelle, vaan lähdemme takaisin Terbmisjärven tuvalle ja vietämme siellä Juhannusta. Nyt mieltäni kuitenkin painaa alas laaksoon laskeutuminen. Miten Raija jaksaa? Rinne on jyrkkä ja toisin paikoin kivikkoinen. Parasta on odottaa sumun hälvenemistä ja syödä ennen lähtöä.

Levättyämme teltassa nyt jo puolivuorokautta, päätämme ettemme tänne enää jää, vaan lähdemme säästä huolimatta alas laaksoon ja sieltä Terbmisjärven tuvalle.

Edelleen on sankassa pilvessä ja vihmoo vettä, joten puemme sadevaatteet yllemme ennenkuin puramme teltan. Kun teltta on kasassa ja rinkat selässä kaikki näyttää taas siltä kuin emme olisi täällä koskaan olleetkaan. Tuntuu kuin olisimme jostakin tupsahtaneet tänne autiolle, puuttomalle tunturirinteelle, jonka yllä paksut sumupilvet lipuvat eteenpäin.

Pilvikerroksen alla kävellen palaamme harjanteelle jolle eilen väsymyksestä hoippuen tulimme ja alamme laskeutua aluksi loivana pysyttäytyvää rinnettä alas kohti alhaalla olevaa laaksoa.

Ylhäältä päin katsottuna näemme nyt hyvin kaikki kivikot ja lumialueet jotka viisaasti kierrämme. Olemme sitä helpottuneempia mitä alemmaksi rinnettä pääsemme. Laskeutuminen tuntuukin nyt ihmeen helpolta eiliseen rankkaan nousuun verrattuna.

Sumu alkaa hälvetä ja tihkusade laantua kun tulemme alarinteelle tunturikoivikkoon. Nyt näemme jo alas laaksoon Pollosvuobmille, jossa Tierbmesjohka kiemurtelee.

Sään seljetessä mielialamme kohoaa entisestään ja juttu alkaa taas luistamaan paremmin. 

- On sit kuule hyvä ja helpotunu olo kun päästiin ales! Vai mitä Raija?

-  Kyl mie olen tosi kiitollinen Jeesukselle et selvittiin sieltä alas!

Auringon jo paistaessa pilvien lomitse tulemme alas laaksoon jossa kylmä tuuli puhaltaa hyisesti Terbmisjärven suunnalta vasten kasvojamme. Kuljemme Jollanoaivin sivuitse kivikossa, näin vältymme hankalilta ja pitkiltä virtojen ylityksiltä jotka koettelivat meitä mennessä.

Kivikon jälkeen tulemme Jollanoaivin pahdan alla olevalle tasaanteelle jolla on suuria, laakeita kivipaaseja. Puikkelehdimme kivien lomitse sopivalle paadelle ja laskemme rinkat alas selästämme.

- Eiköhän pidetä nyt kahvitaukoa, Raija!

- Minä juon kans kahvia nyt kun kerran selvittiin kunnialla Kutturankurusta!

Minä haen läheisestä purosta vettä ja alan keittämään kahvia. Raija valmistaa maidon maitopulloon.

- Hyvä Raija! Kaadetaan kahvi sinne maitopulloon!

- Joo! Mennään hei tuonne kiven taakse tuulensuojaan!

- No niin! Nyt juodaan yhdes oikein kunnon maitokahvit! sanon tyytyväisenä.

Hörppäämme kahvia vuorotellen muovisesta, vanhanajan mallisesta maitopullosta, ja haukkaamme samalla ravitsevaa ruisleipää jolla on kosolti voita.

Istumme tuulensuojassa ison kiven juurella ja katselemme kauas itään laajenevaa laaksoa. muuten on aivan hiljaista, vain pahdalta ryöppyävien purojen kohina kuuluu korviimme.

Kun katselen nyt kirkkaassa auringonvalossa olevaa Jollanoaivin pahtaa se näyttää entistä vihertävämmältä. Pitkin pahtaseinämiä valuu ryöpyten somia pikkupuroja jotka pitävät pahdanseinämät kosteina ja viheriöivänä. Mieleeni tulevat Norjan kauniit tunturipurot.

- Jaksettaiskos me taas jo lähteä? Niin päästään illaksi Terbikselle!

- Lähetään vaan! Tehdään ruoka sitten siellä!

Varusteet kasattuamme lähdemme ponnistelemaan kohti Terbmisjärven rantamia. etenemme navakassa, kylmässä tuulessa ja tulemme pian tasanteelle josta minä löysin poronsarven - sarvi on vielä mukana rinkkani päällä!

- Hei! Katohan! Nyt ne jäät on lähteneet! Myrsky on viäny jäät mennessään!

- On siellä vielä jäälauttoja! Huh! En kyllä menis vielä uimaan!

Viime yön myrsky on hajottanut Terbmisjärven jääkannen ja jäät ovat kulkeutuneet yön aikana  järven länsipäähän.  Nyt navakasti puhaltava länsituuli tuo nyt jäälauttoja takaisin tänne järven pohjukkaan.

Nousemme Jollanoaivin sivua ylös rinteelle, näin saamme nähdä taas koko järvilaakson kauneuden jota jylhä Tierbmesvarri hallitsee. Istahdamme katselemaan alapuolellamme kauniisti auringossa kimmeltävää järveä, jossa jäälautat seilaavat navakassa tuulessa. Kaukaisuudessa, järven puolivälissä, pienellä niemekkeellä näemme Terbmisjärven harmaan tuvan.

- Raija! Tuolla se tupa nyt sitten on!

- Ajatella! Jos me oltas vaan sinne eilen jääty! Vaan ollaanpahan nyt kokemusta rikkaampia kun oltiin yö Kutturankurussa!

Meillä taittuu taival laakson rinteillä nopeasti. Olemme saaneet selvästi voimia lisää eilisen päivän koettelemuksista, ja onhan tämä meille jo neljäs vaelluspäivä täällä tunturimaastossa, joten tottumusta ja voimiakin on täytynyt tulla lisää. Niin, ja olemmehan syöneet hyvin, joten minun painava rinkkani on keventynyt ruokatarpeista jo muutaman kilon.

Iltapäivätuntien aikana tulemme harjanteelle josta näemme tuvan jo läheltä. Ilta on jo käsillä sillä aurinko paistaa tuvan takaa lännestä.

- Ei siält ainakaan  tul savua piipusta - ei siäl varmaan ketään ole!

- Hyvä jos saadaan olla ihan kaksistaan! Päästään heti ruuan laittoon ainakin!

Ennen kuin pääsemme tuvalle joudumme ylittämään taas notkelmassa olevan vuolaan puron. Purolla vaihdamme kengät saappaisiin jotta pääsemme ylittämään virran kuivin jaloin. Minä menen edellä yli virran ja vien molemmat  rinkat  harteillani kantaen. Nyt minä kimpaannun viimeinkin “mustaankassiin” joka on heilunut rinkkani päällä kaiken aikaa ja horjuttaa nyt tasapainoani virran ylityksessä.

- Nyt saa jo riittää!! Mää paiskaan kyl tän mustankassin menemään nyt, enkä mää siihen enää koske! Mitä varten sitä pitää kantaa kaikkea turhaa!!

- Hah, hah haa! Hih hih hii! Pekan mustakassi!

- Mene nyt jo siitä nauramasta! sanon kyllin vihaisena!

Raija pelästyy, ottaa todesta laittaa rinkan selkään ja lähtee viilettämään tuvalle! Minä jään ihmettelemään mistä Raija  sellaisen tarmonpuuskan sai; minuakun väsyttää melkoisesti. Minä päätän laittaa kengät jalkaan ja solmin nauhat kaikessa rauhassa, ja lähden vasta sitten Raijan perään. Nostan rinkan selkääni ja lähden polkua pitkin nousemaan ylös kumpareelle. Ajattelen saavani Raijan kiinni - ettei Raija ehtisi ennen minua tuvalle. Kumpareelle päästyäni näen taas tuvalle. Ja siellähän Raija jo istuukin verannan penkillä. Vilkutan Raijalle, joka arvaakin minun jo leppyneen. Raija hymyilee ja vilkuttaa minulle takaisin.

Tuvan edustalle päästyäni halaamme onnellisina toisiamme siitä saavutuksesta että olemme päässeet onnellisesti takaisin tänne autiotuvalle. Saamme suojan kylmältä tuulelta, ja pääsemme lepäämään ja toipumaan rankasta kokemuksestamme.

- Ei täällä näytä ketään olevan. Eiköhän mennä sisälle! sanon ottaessani avainta takintaskustani.

Pitäisköhän vaan sitä soittamistakin yrittää täs illan kuluessa!

- Niinpä! Kun me ollaan luvattu soittaa!

- Voi miten ihanaa päästä tänne tupaan! sanoo Raija onnellisena.

- Täällä tuntuu heti niin lämpöiseltä ja suojaisalta kun tulee tuolta kylmästä!

Aurinko paistaa etelän ikkunasta sisälle lämmittäen kasvojamme kun katselemme ulos järvelle jossa jäälautat seilaavat tuulisella järvellä. Näemme ikkunasta vain järven, ja valtaisan, lumilaikkuisen pahtaseinämän joka nousee korkeuksiin suoraan järven syvyyksistä. Tierbmesvarri todella hallitsee tämän laakson näkymiä.

- Raija hei! Minä käyn hakemassa järvestä vettä!

- Hyvä niin! Minä otan ruokatarpeet esille!

Otan ikkunapöydältä punaisen muoviämpärin mukaani ja painun ulos vilpoiseen tuuleen. Kävelen polkua pitkin alas kivikkoiselle rannalle. Koko rantakivikko on tasaisen pyöristyneiden kivinpultereiden peitossa. Vaelluskiviä -  oletan ja mietin, samalla kun kuuntelen miten sulavat jäälautat kilisevät toisiaan vasten kuin kristallit konsanaan. Jäälautoista irtoaa pieniä, pitkulaisia jääpaloja, ikäänkuin kristallipuikkoja. Rantakivillä seisten näen kivikkoisen järvenpohjan varmaankin usean metrin syvyydelle. Miten huikaisevan kirkasta Terbmisjärven vesi onkaan.

Havahdun tiirojen ääneen. Korotan katsettani taivaalle, ja siinähän lapintiira pari lentää läheltäni järven yllä himoiten pientä kalansaalista.

Minulle tulee seisoskellessani kylmä. Otan järvestä ämpärillisen vettä ja lähden takaisin ylös tuvalle. Tuvan ympärillä on aivan hiljaista. Huomaan räystäspääskyn pesän tuvan päädyssä räystään alla. Räystäspääskyt eivät ole vielä tulleet vaikka toivoisinkin  niiden jo lentelevän tuvan ympärillä saalistaen sääskiä.

- Maistahan sinäkin raikasta vettä! sanon Raijalle kun ryystän kousista vettä suuhuni.

- On tämä raikasta! Nyt vaan kattilaan vettä! Sytytä sinä Pekka toi kaasulevy!

Nestekaasupullo on kaapissa ja keittolevy nurkassa, joten sytytän heti kaasun pieneen keittolevyyn jotta Raija pääsee ruuan laittoon.

Minua viehättää tulen sytytys kaminaan. Otan valmiit, kuivat puut laatikosta ja vähän lastuja kaminaan puiden alle jotta puut syttyvät palamaan. Minun pitää mennä oikein ulos katsomaan miten savu tulee kaminan hormista ulos taivaalle.

Pian meillä on sisällä tuvassa todella lämmintä ja kodikasta. Tuli räiskyy kaminassa antaen suloista lämpöä. Ja ruuan tuoksu täyttä ilman, joten kohta pääsemme syömään palapaistia ja mummonmuusia.

- Johan nyt! Missä karttalaukku ja haavi on? ihmettelen penkoessani tavarakasaa lavitsalla.

- Ne on varmaan jääneet sinne purolle josta äsken tultiin!

- Johan nyt! Sun pitää nyt kyllä mennä ne sieltä ehtimään! Raija huolestuu.

- Jos ne on ylitykses pudonneet, niin se karttalaukku on sit jo kyl järvel kellumas! sanon huolissani ja teen lähtöä purolle.

- Hyvä ettei ole tähän mennes vielä mitään hävinny!

Tuntuupa helpolta kävellä alas purolle nyt kun ei ole painavaa rinkkaa selässä. Purolle tullessani en enää tarkalleen muista ylityskohtaamme, joten alan etsiä alempaa puron vartta ja tähyilen samalla järvelle josko se karttalaukku siellä vedenpinnalla kelluu, vaan ei näy mitään. Käännyn rannasta takaisin puronvartta ylös ja tulen olettamalleni ylityspaikalle. Ja kas! Karttalaukku ja haavi ovat levällään puron törmällä. Eivät olleet onnesi pudonneet veteen. Ne vaan unohtuivat kun lähdin Raijan perään. Minulla oli jo kiire tuvalle.

Lähden kävelemään takaisin tuvalle. Tupaa lähestyessäni on ilo katsella miten savu tupruaa piipusta ja leijailee tuulen mukana kirkkaalle taivaalle. Aurinko paistaa nyt jo matalalla kaukana lännessä olevan Ailakkavaaran yllä.

Raijalla on perunamuusi ja lihakastike jo valmiina pöydässä kun tulen sisälle.

- Ai miten hyvä ruuan tuoksu!

- No! Löysitkö sinä ne? Raija kysyy uteliaana.

- Joo! Sieltä ne penkalta löytyivät! Kato nyt! Onneks tuulikaan ei vieny karttalaukkua!

- Aletaan Pekka, vaan syömään sitten!

Nyt meillä on pitkästä aikaa pöytä edessämme, ja penkit joille istua kun alamme syömään. Meillä on tosi nälkä. Meillä on ruhtinaalliset annokset muhennosta ja palapaistia. Ja onhan meillä pöydässä maitoa, voita, näkkileipää ja jälkiuunileipääkin. Syömme, ja nautimme tuvan lämmössä olosta, kunnes olemme aivan täynnä.

- Mennään hei, Pekka nyt levolle! Haluutko kahvin sit myöhemmin, vai kuinka?

- Mennään vaan lepäämään! Kerkii sen kahvin sit myöhemmin keittämään   

Onnellisina ja kylläisinä kömmimme yläpetille lepäämään kuin pienet karhunpennut konsanaan. Hetken juteltuamme nukahdamme molemmat autuaasti uneen.  Heräämme puolenyön jälkeen kolinaan ja rytinään. Äänistä päätellen joitakin miehiä käy autiotuvan puolella, ja joku kokeilee meidänkin puolen ovea, se on onneksi lukossa, joten saamme olla rauhassa. Pian miehet menevät ulos ja on taas hiljaista.

- Kuuliks sää Raija tota kolinaa!

- Kuulin! Tuliks sinne jotain miehiä?

- Joo! Ne lähti muuten takas ulos!

- Onneks meillä on ovi lukossa!

Tuvassa on lievästi hämärän oloista, sillä aurinko on matalalla pohjoisessa tunturien takana. Valoisalta järveltä kuuluu lapintiirojen ääntelyä. Pian nukahdamme.

 

      

 

           

 

 

 

 

 

Perjantai, Juhannusaatto 21.6.1991

 

Hyvin nukutun yön jälkeen herään valoisaan aamuun. Aurinko paistaa tuvan ikkunasta sisälle niin että koko tupa kylpee auringonvalossa. Etelän ikkunasta näen kirkkaasti kimmeltävälle tyynelle järvelle. En herätä Raijaa vaan lähden yksin ulos kokemaan aamun kauneuden. Ulkona on aivan tyyntä, ja aurinko paistaa siniseltä, pilvettömältä taivaalta lämmittäen mukavasti kasvoja. Tunnen riemullista oloa tässä kauniissa aamussa, ja onhan tänään Juhannusaatto!

Menen sisälle katsomaan onko Raija jo herännyt.

-  Raija! Herää jo! Nyt on tosi kaunis aamu! sanon ja ravistelen Raijaa varovasti kyljestä.    -  Hohhoijaa. Mitä se kello jo on?

-  On se  kuule jo ylitten seittämän!

-  Oleks sää Raija nukkunu hyvin?

-  Olen tosi hyvin. Tuntuu et on levänny kunnolla.

-  Siel on ulkona muuten myrskyteltta pystys!

-  Ai jaa! Ne on sit niitä yöllä tulleita!

-  Juu! Ei siäl kyl mitään liikettä näkyny! Ne on nukkumas viäl!

- Juodaan nyt hei aamukahvit ja teet, minä lähden sit kokeilemaan kalaonnea, kun kerran kalavehkeet on mukana luvat hankittu!

- Ai että! Jos saatais näin Juhannusaattona tuoretta kalaa pannulle! Raija innostuu.

- Niinpä! Mää vähän epäilen et toi järvi on kyl ryöstökalastettu tyhjäks jo kuuskumment- luvulla. Vaan olispa se hienoa saada iso rautu uistimeen!

Kahvit juotuani lähden virveli ja uistimet mukanani rantaan. Raija jää sisälle tupaan nauttimaan aamuteetä.

Järvi on aivan peilityven. Vastarannalla oleva Tierbmesvarri heijastuu mahtavuudessaan peilikuvana tyveneen pintaan. Muutamia jäälauttoja kelluu keskellä järveä, ne ovat kuin peilipinnan rosoja.

Kokeilen erilaisilla pienillä lipoilla kalaonneani. Menetän yhden lipan kivien väliin, kun vedän sitä irti niin että siima katkeaa. Ei tunnu minulla kalaonnea olevan. Aikani ahkerasti heiteltyäni vavalla uistinta turhaudun ja lopetan.

Rannasta tullessani huomaan teltalla jo noustun aamutoimiin. Viisi nuorta miestä häärii teltan ympärillä, osa heistä on keittopuuhissa.      

- Hei! Ei sieltä mitään kalaa saa!      

- Voi harmi! Jospa sieltä vielä tulis!

Istun Raija kanssa tuvassa kun teltalta tulee mies eteiseen ja ottaa puhelun. Me kuuntelemme ihmeissämme kun mies alkaa puhella puhelimeen.

- Toimiihan se puhelin! katson ihmeissäni Raijaa. Nyt minä ymmärrän! Siinä luurissa on tangetti jota pitää painaa koko ajan kun puhuu!

- Nyt päästään vihdoinkin soittamaan Kiteelle! Raija ilahtuu.

Kun mies on lopettanut puhelunsa,  menemme heti kokeilemaan saammeko yhteyttä ulkomaailmaan täältä tunturista. Nostan luurin kotelosta ja pidän lujasti tangettia pohjassa. Pian keskusneiti vastaakin. Pyydän vastapuhelun Kiteelle ja annan sitten luurin Raijalle.

- Pidä nyt toi tangetti pohjassa! valistan.

-No hei! Raija täält soittaa ”Terbimisjärveltä”!

Olemme huojentuneita kun saamme ilmoitettua että olemme hengissä ja ettemme ole eksyneet. Toivotamme kotiin hyvää Juhannusta.

Tyytyväisinä menemme ulos istumaan ja nautimme auringon lämmöstä samalla kun seuraamme miesporukan lähtöä. Miehet kasaavat teltan nopeasti, nostavat rinkat selkäänsä ja lähtevät jonossa kävellen rinnettä ylös kohti Salmikurua.

-Usko vaan ne menee Kuonjarjohkan kautta Meekolle!

- Ne on reippaan oloisia miehiä!

- Luulis et noi miehet on menossa Haltille asti!

- Muuten, tost Salmikurust on kivikkoinen ja rankka nousu ylös!

Saamme olla koko iltapäivän kahdestaan ja nauttia luonnon  hiljaisuudesta. Vieno tuuli käy lännestä laaksonsuuntaisesti saaden järven pinnan pieneen aallokkoon. Muutama lapintiira lentää harvakseltaan edestakaisin järvellä. Tämä on kaunista Lapin idylliä parhaimmillaan.

Raija hakee nyt jo vihreässä lehdessä olevia  vaivaiskoivunvarpuja sisälle. Raija löytää lasipurkin kaapista, siitä saamme maljakon varvuille. Minä asetan komean löytösarven pöydälle ikkunan eteen ja siihen viereen varpumaljakon. Ja kun Raija asettaa vielä tuomansa tuikkukynttilät pöydälle, niin olemme aidosti juhannusaaton tunnelmissa.

- Sytytetään kynttilät sitten illalla, jooko?

- Juu! Sit iltahämärissä pidetään Juhannuskokkoa!

Illansuussa tuvalle saapuu nuori isä poikansa kanssa. Poika on ehkä noin kymmenvuotias, luulisin. He ovat tulleet Kuonjarjohkalta suoraan Salmikuruun ja laskeutuneet kurua myöten alas tänne tuvalle. Pojalla on sukat ja housunlahkeet märkinä, on näköjään mennyt lunta saappaanvarsista sisään. Isä ja poika menevät autiotuvan puolelle lepäilemään ja kuivattelemaan varusteitaan. Kohta on taas aivan hiljaista. Odotan kyllä kohta olevan vilskettä tuvan ympärillä, sillä olen havainnut räystäiden alla kolme muurattua haarapääskynpesää. Pääskyt tulevat varmasti heti säiden lämmettyä, jolloinka myös sääsket ilmaantuvat

Illenpana tulee vielä parrakas retkimies tuvalle. Miehellä on pitkä, punertava kokoparta ja vihreä lierihattu päässä. Mies laskee ison, painavan rinkkansa verannalle ja purkaa sieltä ruokatarpeita esille. Kun mies lähtee hakemaan rannasta vettä, me menemme sisälle tupaan.

- Eiks olekin ihmeellistä et me ollaan täällä Juhannusta viettämässä? Raija aprikoi.

- On tää kuule tosi eksoottinen juttu! Täällä vaan ollaan  kahden ihan kaikessa rauhassa! Ja mitähän ne ihmiset siel eteläs taas mahtaa hulinoida? Ja mikähän siel mahtaa sääkin olla?

- On se hyvä et me ollaan sietä pois! Vaikka mukavaahan se olis nyt Kiteelläkin olla!

- Ei me kuule mitään kiirettä pidetä! Eiköhän olla täällä huomiseen, vai mitä Raija?

- Ollaan vaan ja levätään!

- No, toivotaan et saadaan olla omas rauhas tääl varaustuvas!

Raija aloittaa ruuanlaiton. Minä otan virvelin ja lähden rantaan kokeilemaan kalaonnea. Menen varovasti rantakiville ja kokeilen taas heittämällä lippaa erisuuntiin ja eripaikoista kokeilemalla.

Katselen Terbmisjärven ympäröimiä, vielä niin lumisia tuntureita joille ilta-aurinko paistaa. Lännessä, auringon suunnalla näen mustia pilvenlonkia, jotka näyttävät antavan sadetta Kilpisjärvellä. Katsahdankin heti Jollanoaivin suuntaan jonne aurinko paistaa ja havahdun hämmästelemään upeaa, isoa, kirkasta sateenkaarta joka päätyy Jollanoaivin juurelle. Sielläkö on sitä kultaa - tulee voimakkaasti mieleeni! Kelaan siiman pois järvestä ja lähden kalastusvapa kädessäni juoksemaan tuvalle.

-Raijaa! Tule nyt kattomaan upeaa sateenkaarta! Kato nyt ikkunasta!

- Oho! Onpa kaunis! Minä kun luulin sinun saaneen ison kalan!

- Tule nyt ulos! Ota sinä kans kamera!

Juoksen ulos tuvan edustalle ja alan ottamaan kuvia. Perässäni tulee Raija, ja myös pojan isä tulee tuvasta kamera kädessään ottamaan kuvia kuultuaan hälytykseni. Saamme hetken ihailla ja kuvata voimakkaita sateenkaaren värejä, kunnes ne alkavat haalentua, ja häipyvät kohta kokonaan sateen laannuttua auringon suunnalla.

- Olipa upean näköistä!

- Oli todella! Pekka, ruoka on kohta valmista! Mennään syömään!

Vietämme rauhallista Juhannusaattoiltaa lepäillen ja jutellen. Illan hienoisesti hämärtyessä Raija sytyttää tulet tuikkukynttilöihin, joten meillä on oikea Juhannustunnelma täällä tunturituvassa. Kesän tuoksun aistimme vaivaiskoivun lehdiltä kun niitä haistelemme.

Keskiyön aurinkoa emme näe, sillä olemme syvällä tunturien välisessä laaksossa. Keskiyöllä menemme ulos ihailemaan kaunista, hailakan sinistä yötaivasta.

- Katohan, Raija! Miten aurinko paistaa tonne lumiselle Terbiksen laelle!

- Upeaa! Miten kaunista!

Valvomme pitkälle aamuyöhön. Auringon jo tullessa Jollanoaivin takaa esille ja valaisten tuvan kirkkaalla valollaan, menemme yläpetille ja nukahdamme samantien.

 

 

  

 

 

Lauantai, Juhannuspäivä 22.6.1991

 

Tämänvuotinen Juhannuspäivä on samalla myös kesäpäivänseisauspäivä. Tänään on siis vuoden valoisin päivä täällä pohjoisella pallonpuoliskolla, sillä aurinko tekee korkeimman kaaren päivällä, ja on korkeimmillaan myös keskiyöllä paistaessaan pohjoisen napa-alueen yli.

Juhannuspäivän kaunis, kuulas aamu on jo pitkällä kun nousen ensiksi ylös, kuten aina. Ensitöikseni otan ämpärin ja lähden hakemaan raikasta vettä järvestä jotta saamme aamukahvia ja teetä. Rantakiville päästyäni huuhtelen kasvoni kylmällä järvivedellä ja annan vienon aamutuulen kuivata kasvoni. Katselen miten pienet jäälautat seilaavat tuulessa ja hajoavat viehättävästi kilisten pieniksi jääkristalleiksi. Koen mahtavana tämän luonnonrauhan jossa vain purojen kohina ja jäiden kilinä on kuultavissa.

En voi olla katselematta järven ylle kohoavaa, kaiken kattavaa Tierbmesvarrin suurtunturia. Mieleeni voimistuu ajatus kiivetä Tierbmesvarrin laelle. Jos ilma on kirkas voin nähdä sieltä kaukana pohjoisessa oleville suurtuntureille. Ehkäpä näen lumisen Haltitunturin Suomen rajalla pohjoisessa. Haltilla kun on korkeutta 1328 metriä, niin sen pitäisi kyllä näkyä. Saanatunturin lännessä odotan kyllä näkeväni mainiosti. Näinä ajatuksineni lähden askeltamaan tuvalle, samalla kun kannan auringossa kimmeltävän kirkkaan veden punaisessa ämpärissä mukanani.

- Raijaa! Nousehan jo! Minä laitan kahvin ja teeveden kiehumaan!

- Ai! Olitko sinä jo rannassa? Pekka!

- Juu,  Raija! Hyvää Juhannusta nyt!

- Kiitos, Jyvää Juhannusta!

-Miten se on Raija! Eiköhän lähetä nyt päivällä takaisin Kilpisjärvelle päin! Onhan tässä oltu jo pari yötä!

-  Oltas vaan täällä koko kesä! Et Pekka, usko miten minua tää paikka viehättää!

- Voi että! Kunhan meillä vaan ruoka riittäis, niin!

- Onhan meillä vielä ruokaa - leipää ja voitakin!

- Joo, Kuule! Vielä täst menee pari kolme päivää ennen kun ollaan Kilpisjärvellä! Vai pitäisköhän mun vaan lähteä sielt kaupalta ruokaa hakemaan!

- Kait se viisainta on lähteä, kun tänne voi tulla kohta muitakin!   

- Kuule Raija! Minä kun ajattelin että mentäs nyt päivällä tuonne järven länsipäähän. Minä kun olen ajatellu tonne Terbikselle kiipeämistä.

- Miten ihmeessä!

- Sieltähän on varmasti komeat näköalat!

- Onhan sinne matkaa? Miten minä jaksan? En minä taida lähteä sinne!

- Pitäisköhän sun sit vaan levätä teltalla?

- Ja sinä jättäisit minut yksin teltalle! Huh huh!

-  No tota! Jos sinne meno kestäis ainakin pari tuntia, niin meneehän siinä koko ilta!

Aloitamme puoliltapäivin lähtövalmistelut. Saatuamme tavarat kasaan ja ulos, Raija aloittaa tuvan siivouksen, ja minä lähden ulos puuvajalle pilkkomaan polttopuita. Puuvaja on täynnä isoja mäntypöllejä joita pilkon pieniksi klapeiksi isolla rautavartisella halkaisukirveellä. Itse puuvaja on jykevistä kelohirsistä tehty koppi, ja jonka katto on sidottu vaijereilla jotta talvimyrskyt eivät veisi kattoa mennessään.

Kannan pari sylillistä puita tuvan puulaatikkoon joka tuleekin puista täyteen. Raija on saanut siivotuksi tuvan sillä aikaa kun pilkoin puita pieniksi.

- Kyllä tänne kelpaa taas väsyneen vaeltajan tulla!

- Kaikki on kunnossa! Ei tarvi kun hakea vettä järvestä!

Kirjoitan vielä vieraskirjaan meidän molempien nimet, ja viestin siitä mistä tulimme ja minne aiomme mennä.

Kaikki muut ovat jo lähteneet autiotuvan puolelta tunturiin, niin teemme mekin. Suljen ulko-oven hakaan ja jätämme hyvästit Metsähallituksen vankalle kelohirsituvalle. Ties vaikka taas ensikesänä kävisimme täällä.

Juhannuspäivän ilma tuntuu mukavan lämpimältä. Voimme olla kesäisesti paidanhihat käärittynä, emmekä kaipaa pipoa päähän. Nostamme rinkat selkään ja lähdemme keppejämme maahan kopsutellen liikkeelle. Olemme nyt levänneet pari päivää, joten tunnemme itsemme levänneiksi ja virkeiksi aloittaessamme paluuvaelluksen. Kävelemme iloisin mielin poluntapaisia juonteita jotka johdattelevat meitä ylemmille rinteille laaksossa. Näin meille avautuu upea näkymä alas kauniin siniselle Terbmisjärvelle, jonka pinta on tyven lähes kauttaaltaan. Miten upea Juhannuspäivä!

Iltapäivän kuluessa tulemme Terbmisjärven länsipään rinteelle jolta voimme nähdä alas purolle joka tuo vedet Paihkasjärveltä. Jokisuisto näyttää melko vetiseltä ja ryteikköiseltä. Pientä pajupusikkoa kasvaa siellä täällä. Rinne jossa olemme on viheriöivän vaivaiskoivuvarvikon peittämää.

Vähän ylempää rinteeltä, harmaan kivimöhkäleen luota löydämme teltalle mukavan varvikon peittämän tasanteen.

-  Tässä on kuule sopiva paikka teltalle, eiks vaan Raija?

-  Hei kato, Pekka! Pienen poron kallo! Raija ihmettelee ottaessaan kallon käteensä.

-  Katos vaan! Siinähän on pienet sarvetkin!

Tutkin käsissäni vanhaa, vaaleaksi haalistunutta vasan kalloa. Nostan kallon ison kiven päälle näkösälle.

Pystytämme teltan ja valmistamme ruuan alkajaisiksi, jotta pääsen sitten syönnin jälkeen heti lähtemään Tierbmesvarrille.

Tierbmesvarrin länsirinne näyttää melko loivalta ja sileältä, ei mitään pahempaa kivikkoa, isoja kiviä on vain siellä täällä, kun katselen tarkemmin kiikarilla.

Ennen kuin lähden, käyn vielä puronvarressa katsomassa, että mistä kohtaa pääsisin parhaiten ylittämään virran.

- Raija! Jos mä nyt sitten lähtisin! Uskallat sä nyt sit tosiaan jäädä tänne?

- Uskallan! Vaikka ikävähän minulle tulee! Minä lähen saattamaan sinua purolle asti!

Otan kameran, kiikarin ja kepin mukaani, sekä saappaat jotta pääsen ylittämään virran.

- Pekka! Anna pussa ennen kun meet!

Halaamme vielä lähdön hetkellä puron varressa ja lähden sitten kiviltä kiville astuen ylittämään vuolasta purovirtaa.

- Hyvinhän se onnistui!

- Täällä ollaan!

Heitän kumisaappaat penkalle ja vaihdan maastokengät jalkaani.

- Pekka! Hyvää matkaa nyt sitten!

- Kiitos! Koitahan pärjätä!

Selvittyäni rantapajukosta ylös, näen että Raija on vielä puronvarressa seuraamassa menoani. Vilkutamme vielä iloisesti toisillemme.

Päästyäni Tierbmesvarrin rinteelle en näe enää telttaa paljain silmin, joten katson kiikarilla tarkemmin maastoa. Pienellä etsimisellä paikannankin teltan alhaalta laaksosta. Raijaa en näe teltan luona, joten hänen on täytynyt mennä telttaan lepäilemään.

Kuljen rinnettä ylös rytmikkäästi keppiäni heilutellen, ja aina välillä intoudun puoli juoksuunkin. Arvelen hyvinkin pääseväni tunnissa ylös tunturin päälle, jos en nyt ihan laelle asti kuitenkaan menisi, ajattelen mielessäni.

Tunturin rinnettä ylöspäin silmäillessäni huomaan kivien lomassa kauniin valkeita, kielomaisia kukkia, sieliköitä nimeltään.. Menen kanervikolle pitkälleni kukkien eteen ja otan kukista kuvat. Ilokseni näen ylempänä rinteellä kauniin punaisina kukkivia kurjenkanervia. Otan niistäkin kuvat muistoksi.

Mitä ylemmäksi rinnettä kapuan, sitä haltioituneemmaksi tulen kaikesta mitä näen ympärilläni. Koen jotain suurta ylevyyttä ollessani aivan yksin täällä suuren ja ihmeellisen autiuden keskellä. Tunnen olevani huikaisevan korkealla tunturissa kun katselen kaukana alhaalla laakson pohjalla päilyvää Terbmisjärveä. Istahdan kivelle ja katselen miten ohuen turpeen peittämä, melko jyrkkä kivikkorinne päättyy noin sadanmetrin päässä tyhjyyteen. Reunalta on ainakin kolmensadanmetrin suora pudotus alas järveen. En uskalla mennä yhtään lähemmäksi pahdan reunaa, etten vaan luiskahtaisi reunalta alas.

Vastarannalla tunturissa näen suuren loven tunturissa, Salmikurun, ja sen yllä päilyvän Salmijärven. Salmijärven takana pohjoisessa kohoaa Kuonjarvarrin lumiset rinteet ja Kahperusvaarojen korkea huippu. 

Nousen seisomaan jotta näen paremmin alas Terbmisjärven vastarannalle, Salmikurun edustalle. Kun katson kiikarilla tarkemmin, näen alhaalla järven rannalla meidän Juhannustupamme hyvin pienenä. Olen siis todella korkealla tunturissa. Alan ottamaan maisemakuvia vähän joka suunnalta.

Aurinko paistaa lähes pilvettömältä iltataivaalta, ollen jo melkeinpä Saanatunturin takana. Aurinko ei kuitenkaan painu Saanan taakse näin korkealta katsottuna. Täältä olisi upeaa katsella keskiyön aurinkoa. Jospa voisin olla täällä koko yön aamuun asti!

Saana näyttää ihmeen pieneltä nyt kun katselen sitä täältä ylhäältä, noin 15 kilometrin etäisyydeltä. Saanan sivulla, alhaalla laaksossa välkehtii Kilpisjärvi.

Kävelen vielä ylemmäksi tunturin rinnettä jonkin matkaa. Olen jo lähellä Tierbmesvarrin läntistä lakea kun päätän etten sinne asti mene kun täältä alempaa on hyvät näkymät alas järvelle.

Aistin navakan tuulen kasvoillani kun istun mukavasti kivellä ja katselen kauas pohjoiseen. On aivan hiljaista. Koen jotenkin Jumalan läheisyyden. Olen Hyvin pieni hitunen tässä autiudessa joka leviää silmän kantamattomiin ympärilläni.

Näen pohjoisessa vain lumisia tuntureita, kuten Kahperusvaarojen, Meekonvaaran ja Annjalonjin lumiset laet. Kuuluisa Haltitunturi, jolla on korkeutta Suomen puolella 1293 metriä, arvelen siintävän kaukana horisontissa, vaan onhan täältä matkaa sinne yli 30 kilometriä. Haltin korkein huippu, jonka uskon näkeväni taivaanrannassa, kohoaa Norjan puolella 1365 metrin korkeudelle merenpinnasta.

Katselen ihastellen kaukaisia tunturimaisemia ympärilläni ja otan kuvia filmirullan täyteen. Lopulta  havahdun siihen ajatukseen että minun on päästävä täältä ylhäältä alas Raijan luokse. Jokohan Raija on huolissaan minusta, ajattelen, kun sentään olen ollut matkalla jo ainakin pari tuntia, huomaan katsoessani kelloa. Kellokin on tärkeä väline tunturissa  silloin kun toinen ihminen on odottamassa tuloani määräaikaan. Olemme sopineet että tulen takaisin alas parin, kolmen tunnin kuluttua.

Mieleni valtaa riemullinen tunne alas lähtiessäni. Suuri yksinäisyyden tunne valtaa täällä ylhäällä minut, joten alan joikaamaan ja huutamaan  ihan sydämeni riemusta! Eihän täällä kukaan minua kuule!

Laskeudun nopeasti ohuen nurmen ja kanervikon peittämää; toisin paikoin isojen kivipultereiden sävyttämää rinnettä alaspäin. Tullessani alarinteelle, huomaan kuivuneen, puoliksisyödyn poronraadon maassa kivien välissä. Havahdun elämän ankaruuteen täällä tunturissa. Pieni poro lienee kuollut talvella nälkään. Alempana rinteellä näen vielä pari poron kalloa ja pelkkiä vaalenneita luita.

Äkkiä kuulen tunturikihujen ääntelyä yläpuolellani. Muutamia kihuja lennähtää kirkuen pääni ylitse ja häviten nopeasti tunturiselänteen taakse.

Istahdan kivelle ja alan katsella kiikarilla alas jokivarteen josko näkisin Raijan ja teltan alhaalla laaksossa. Nyt kun vaivaiskoivut viheriöivät laaksossa niin vihreää telttaa ei  hevin huomaisikaan ilman kiikaria. Pienen kiikaroinnin jälkeen saan silmiini Raijan ja teltan. Raija seisoo teltan vierellä ja katselee tänne tunturille päin odottaen jo minun tuloani.

Viittoilen kädelläni Raijalle, hän ei kuitenkaan huomaa minua sillä olen liian kaukana tunturissa.  Lähden jatkamaan kulkuani teltan suuntaan alas laaksoon. Varmistan suuntani katsomalla aina välillä kiikarilla missä kohdin teltta on. Näen vain teltan, oletan Raijan menneen lepäilemään.

Aurinko paistaa Muurivaaran yllä jo matalalla kun tulen alas pajupusikkoon. purouomalle tullessa huomaankin Raijan jo odottelevan minua teltan luona. Alamme heilutella käsiämme innokkaasti toisillemme. Raija lähtee tulemaan minua vastaan purolle. Raija ehtii luokseni kun istun jo puron varressa  ja vaihdan saappaita jalkaani. Koemme jälleennäkemisen riemua.

- Terve! Pekka! Ai kun kiva nähdä taas!

- No terve! Miten olet jaksannu?

- On minulla ollu sinua ikäväkin!

- Kyllä minä sinua niin tuolla ylhäällä ajattelin! Olisitpa ollu mukana!

Kun pääsen puron yli Raijan puolelle, saamme taas halata toisiamme pitkästä aikaa, seikkailuuni tunturilla meni aikaa ainakin kolme tuntia. Koen miten meillä on vastuu toisistamme täällä tunturissa joka hetki, nyt kun olimme tämänkin ajan erossa.

Minulla riittää paljon kerrottavaa  siitä mitä koin ylhäällä tunturin laella, samalla kun teemme kunnon ilta-aterian. Nautimme lämpimästä kesäillasta vaikka saammekin vähän sääskiä kimppuumme.

Kahvia keittäessämme alamme  yllättäen kuulla puhetta ylenpää rinteeltä.  Katsahdamme  ylös rinteelle jossa nelihenkinen perhe taivaltaa  kohti itää. Ovat varmasti menossa Terbmisjärven tuvalle yöksi. Miehellä ja naisella on pienet kepit kädessä joilla he tukevat kulkuaan. Lapset, tyttö ja poika ovat arviolta noin kymmenvuotiaita, ja he kävelevät perässä ilman keppejä. Tervehdimme toisiamme kättä heilauttamalla.

Meistä lyhyet kepit näyttävät jotenkin huvittavilta, sillä kun meillä on lähes itsemme pituiset kepit, joihin voimme nojata pahoissa nousuissa ja laskuissa sekä isojen ja syvien purojen ylityksissä.

Muita ihmisiä emme sitten näekään tänä kauniina Juhannuspäivän iltana. Menemme telttaan ja listimme sieltä ensitöiksemme kaikki sääsket, näin saamme lepäillä kaikessa rauhassa kunnes vähitellen nukahdamme molemmat makuupussin suloisessa lämmössä.

 

 

   

 

                                                  

 

 

 

Sunnuntai 23.6.1991

 

Olemme yllättyneitä kun heräämme aamulla sateen ropinaan. Onpa harmaata ja sateista, ihmettelen, kun pistän pääni ulos teltasta ja katselen matalalla lipuvia harmaita pilviä. Tierbmesvarri on pilvien peitossa yläosiltaan ja järvi on harmaan alakuloinen. Onneksi ei juurikaan tuule.

- Ajatteles Raija! Olipa hyvä kun kävin eilen tuolla ylhäällä!

- Niinpä! Nyt sinne ei olis menemistä!

Teemme aamupuuron ja jäämme odottelemaan sään selkenemistä. Sateessa kun emme ole halukkaita purkamaan telttaa. Eikä sateessa vaeltaminenkaan mitään mukavaa ole. Lepäilemme puoleenpäivään  jolloin sade laantuu. Päätämme kasata teltan ja lähteä liikkeelle. Miten hyvältä tuntuukaan päästä liikkeelle nyt kun olemme maanneet aamupäivän teltassa.

Nousemme vähitellen laakson myötäisesti rinnettä ylöspäin kunnes tulemme harjanteelle jossa lepäilemme ja keitämme kahvin ja teen. Katselemme alas Terbmisjärvelle jonka vielä täältä näemme syvällä laaksossaan korkeat tunturit sivullaan.

Sää selkenee ja aurinko alkaa lämmittämään meitä oikein mukavasti. Jatkamme vaellustamme Salmivaaran sivulla ja kaarramme sen myötä luoteeseen, jolloin emme näe enää alas Terbmisjärvelle. Näemme vain massiivisen Tierbmesvarrin pahdan joka kohoaa syvältä laaksosta korkeuksiin. Sivullamme, alhaalla laaksossa kimmeltää pieni Paihkasjärvi.

Lähestymme harjannetta jolta näemme Saanan huipun kaukana luoteessa.

-  Hei Raija! Katohan! Saana alkaa näkymään!

-  Niinpä näkyy! No, onhan meillä vielä paljon matkaa sinne, vai mitä?

-  On toki! Toi Saana näyttää täältä jo vaan niin suurelta!

Jatkamme kulkuamme melko ylhäällä laakson rinteellä, jotta välttyisimme kosteikko paikoilta ja lumisaarekkeilta, joita on paljolti alhaalla laaksossa. Kävelemme enimmältään turpeen peittämällä kivikolla jota toisin paikoin sävyttää tiheä vaivaiskoivuvarvikko. Täällä Lapin ylhiötuntureilla tuntuu olevan tätä rakkaa aivan kaikkialla.

Kuuntelemme kaihoisaa linnun piipitystä varvikosta, aivan kuin lintu seuraisi meidän mukanamme. Istahdamme oikein kuuntelemaan josko näkisimme linnun.

- Onpa hentoa piipitystä! Raija kuiskaa

- Hei kato! Tuolla! Sillä on mustaa rinnassa. Se on kapustarinta! kuiskaan huomatessani linnun varvikossa noin parinkymmenmetrin päässä.

 Vasta iltamyöhällä saavumme lähellä Tsahkaljärveä oleville suppakuoppien ja isojen kivien sävyttämälle soratantereelle.

- Huh huh! Johan me ollaan tultu pitkä matka!

- Jäädään vaan jo tänne yöksi ja jatketaan huomenna sitten!

 Pystytämme heti teltan sopivaan paikkaan kanervikolle ja aloitamme ruuan laiton. Läheisestä purosta saamme veden ruuanlaittoon.

Mahtava Saana hallitsee maisemaa edessämme olevan Tsahkaljärven takana. Näemme myös hyvin alas laaksoon jossa Kilpisjärvi päilyy tyvenessä illassa. Kilpisjärven takana kohoavat korkeuksiin  Norjan ja Ruotsin lumiset suurtunturit, kuten Paras, jonka näemme hyvin.

Auringon vaipuessa hetkeksi pohjoisten tunturien taakse,  vaivumme mekin telttaan levolle. Saamme leputtaa väsyneitä ja kipeitä jalkojamme. Makuupussin lämmössä tulemme nopeasti unisiksi, joten vaivumme onnellisesti uneen.

 

        

 

    

                                                                                                                                                                                           

        

 

Maanantai 24.6.1991

 

On tyyntä ja aurinko paistaa kuulaana idän suunnalla kun heräämme varhain aamulla. Lännessä on pilvistä. Tumma pilvipeite on noussut Pohjanmereltä ulotuen nyt jo Kilpisjärven ja Saanan ylle. Huomaan pienen, kauniin sateenkaarenpätkän ilmestyvän jonnekin Kilpisjärven tienoille, kun katselen lumisia Norjan tuntureita. Jylhä Paras on puoliksi pilvien peitossa.

- Katohan Raija! Sateenkaarta! Siellä sataa jossakin! sanon ottaessani kameran esille.

- Niinpäs on! sanoo Raija hämmentäessään viileässä aamussa höyryävää kaurapuuroa.

Istumme kiville aamuauringon lämmittäessä mukavasti selkään ja syömme höyryävää puuroa veteen tehdyn maidon kanssa.

- Tänään meitin pitäis sitten päästä jo sinne retkeilykeskukseenkin!

- Ajatella! Toivon mukaan päästään saunaan, vai mitä?

- Pitää sitä saunaa kysyä heti! Ai et se sauna kyl tekis nyt hyvää kipeille hartiolle!

- Kyl vaan saunaan nyt kaipaakin, kun on oltu viikko pesemättöminä!

Pilvet lännessä ovat jo hajaantumassa ja aurinko lämmittää kuumasti tehdessämme lähtöä. Aikomuksemme on vaeltaa tänään Tsahkaljärven pohjoispuolitse ylös Saanan juurelle, sieltä Saanajärven sivuitse ylös Saanan taakse, ja sieltä lopulta alas retkeilykeskukseen.

Aamupäivän tunteina tulemme Tsahkaljärven pohjoispuolelle, auringon paisteessa iloisesti soljuvalle purolle joka laskee alas Tsahkaljärven.

Lepäämme puron penkalla hetken, vaihdamme saappaat ja kahlaamme sitten yli. Olemme tosi onnellisia saadessamme nauttia kesäisestä lämmöstä täällä karussa tunturimaastossa. Istahdamme taas penkalle ja otamme valokuvia.

- Haluuks sä Pekka juoda nyt kahvit?

- Tosiaan joo! Nyt kun on kerran vesi ihan vieressä niin keittetään vaan! Mää laitan sulle teeveden ensteks!

Minulle tulee haikea mieli ja halu vielä jäädä tänne tunturiin katsellessani kaukaisia tuntureita ympärillämme.

-  Raija! Minun tekis mieli mennä Meekolla käymään! Tästä pääsis suoraan Saarijärvelle!

-  Oletko sie nyt ihan tosissasi, Pekka ?

-  Mentäis vaan yhes! Minä käyn hakemas kaupalta ruokaa!

- Mukavaahan täällä ois vielä olla, nyt kun on näin kesäistäkin!

Päätämme kuitenkin että on parempi jo palata täältä ihmisten ilmoille. Aikomuksemme on kuitenkin päästä yöksi retkeilykeskukseen ja lähteä sitten huomenna käymään Mallan luonnonpuistossa.

Levänneinä lähdemme taas innokkaasti jatkamaan vaellustamme kohden Saanaa.  Meillä on loivaa rinnettä noustavana noin kahden kilometrin matkalla kunnes tulemme töyräälle jolta näemme pienelle Saanajärvelle.

- Hei sehän on vielä jäässä! minä huudahdan vähä ihmeissäni.

Olemme tulleet mahtavan Saanan helmoille, sen koillispahdan sivulle, noin 680 metrin korkeudelle. Saanan valtaisa, tumma pahtaseinämä putoaa melkeinpä suoraan alas järveen joka on kuin pieni allas Saanan kainalossa.

Päästyämme Saanajärven penkalle huomaamme että rannat ovat jo avautuneet. Vaalean järvenjään pinnassa on vielä näkyvissä talvisia moottorikelkan jälkiä jotka ulottuvat suorina yli järven. Järveä ympäröivät rinteet ovat vielä osittain lumisia. Kaukana järven pohjoispäässä olevan tuvan edustalla on suuri  lumikinos joka hohtaa valkeuttaan kirkkaassa auringonpaisteessa. Tuvan piipusta tulee savua - siellä on siis ihmisiä.

- Joku siellä pihalla kävelee! sanon Raijalle kun katson kiikarilla.

- Annas kun minäkin katon! On siellä joku mies! Nyt se pysähtyi katselemaan järvelle päin!

Levähdämme hetken nurmipenkalla suojassa tuulelta ja nautimme auringon lämmöstä. Otamme sitten kameralla vielä kuvia Saanasta ja Saanajärvestä.

- Aletaan vaan kuule Raija laittaan ruokaa nyt kun ollaan jo puolespäiväs!

- Nälkä täs on jo minullakin! Ja tässähän on tosi kiva paikka jäädä syömään!

Kuulen viehättävää pienen puron solinaa. Otan kattilat ja lähden hakemaan vettä sieltä mistä solina kuuluu. Näenkin rinteen törmässä pienen vesiputouksen. Vesi ryöppyää maan alta kivien koloista esiin pienenä putouksena.

- Raija! Tääl on kiva pieni putous! Tul juomaan vettä!

- Onpa viehättävää! sanoo Raija täyttäessään kuksan vedellä.

Saatuamme lihapullat ja perunamuusin kuumiksi istahdamme pehmeille nurmimättäille syömään. Tämä onkin meidän  viimeinen tukeva ateriamme tunturissa, sillä ruokavaramme ovat jo vähissä. Ruisleipää ja voita meillä sentään on vielä matkassa.

Katselemme maisemaa hallitsevaa, voimakkaasti tummuutta uhkuvaa Saanaa. Saanan koillisenpuoleinen tumma pahta on nyt varjossa auringon paistaessa etelässä Saanan yllä.

- Katos nyt Raija! Tässähän minä istun kuin valtaistuimella! sanon Raijalle juodessani kuksasta kahvia.

- Johan on pollean näköistä!

Olemme saaneet olla paitahihasillamme koko lämpimän aamupäivän, joten saamme mukavan rusketuksen näin viimeisenä vaelluspäivänä. Aurinko tuntuu kuumentavan kasvojamme liikaakin, joten hieromme rasvaa nenänpäihimme ja käsivarsille myös.

Ehdotan Raijalle, että lähdemme kiertämään Saanajärven eteläpuolitse Saanan juurelle. Tarkoituksemme on jatkaa sieltä eteenpäin rannassa kulkevaa polkua pitkin järven perukalle ja nousta sitten ylös Saanan taakse.

- Tuollahan on kauhean jyrkän näköistä missä toi polku kulkee! Eiks vaan?

- Kuule! Se polku menee tuolla alhaalla rannassa melkein! Pelottaako sinua!

- No pelottaa vähän!

Päätämme siis lähteä järven eteläpuolitse Saanan juurelle. Kävelemme kivikkoista ja kumpuilevaa rantatöyrästä myöten aivan Saanan kupeelle. Joudumme ylittämään kivikkoisen, vuolaasti tulvivan virran ennen kuin pääsemme Saanan juurella olevalle polulle.

Saana näyttää nyt pelottavankin jyrkältä, kun olemme tulleet Saanan valtaisan pahdan alle. Aurinko jää pahdan taakse kun lähdemme taivaltamaan jyrkkään rinteeseen uurtunutta polkua joka puikkelehtii kivien lomitse. Saanan alarinne on täynnä ylhäältä pahdalta alas vierineitä valtaisia kiviä.

- Mitähän jos tuolta tulis nyt kiviä alas! Kato nyt miten rikkonaista tuolla ylhäällä on! Raija sanoo huolestuneena.

- On se vaara kuule olemas! Etenkin syksyisin ja keväisin kun vesi jäätyy kallion koloihin, niin voihan tuolta ylhäältä tulla kiviä alas!

Raijaa alkaa jo vähän pelottamaan tultuamme ylemmäs jyrkästi järvelle viettävälle osalle rinnettä. Onneksi meillä on nämä kepit joista saamme tukea ettemme kellahda rinteeltä alas.

- Älä Raija kato ylöspäin! Ettei ala huipata! Parempi kun istutaan ja levätään välillä!

- Pitikö meidän nyt täältä kautta mennä! eikö tuolta puolta olis ollu helpompi mennä! Olis päästy käymään tuolla mökilläkin! Kuulitko?

- Tarkemmin ajatellen oltais voitu mennä tuolta suoraankin. Olishan tuolta ollu tasaista mennä!

- No, eipähän tarvi olla tuolla kuumassa auringossa! Raija ajattelee.

- Niinpä, meiltähän palais iho tuolla auringon alla!

Hivuttaudumme ylös kanervikolta ja jatkamme maastoon urautunutta polkua pitkin yhä ylemmäs rinteelle.

- Kuulehan miten korpit ronksuttaa tuolla pahdalla!

- Nehän pesii siellä, eiks vaan?

- Joo! Korpeilla on varmasti pesät tuolla kallionkoloissa! Näyttääpä hurjalta toi rikkonainen pahta uloke! sanon katsoessani kiikarilla pahdan rosoisia reunamia.

- On siellä korppeja! Sinne ne pujahtelee kallionkoloihin.

- Onkohan niillä jo poikaset?

-Luulis olevan jo!

Tultuamme Saanajärven länsipään sivulle olemme kymmeniä metrejä ylempänä järven tasalta. Istahdamme auringon paisteiselle töyräälle lepäämään ja katselemme alas jäiselle järvelle. Aivan vastapäätä meitä, alhaalla auringonpaisteisessa rannassa nököttää paksujen lumihankien ympäröimänä Saanan päivätupa. Tupa tuntuu autiolta kun savuakaaan ei enää tule piipusta.

Kaukana idässä näkyy laaksoa josta olemme kahden päivän aikana tulleet tänne Saanan kupeelle. Terbmisjärveä emme täältä näe, sitä ei voi nähdä Saanan laeltakaan, sillä Salmivaarojen laet estävät näkemästä syvällä laaksossa päilyvää Terbmisjärveä. Syvältä laaksosta kohoaa näkyville vain Tierbmesvarrin tunturilaki.

- Miten syvältä laaksosta me ollaankaan tultu! ihmettelen ottaessani valokuvia.

- Voi hyvänen aika! Ja on sieltä matkaakin tulla tänne asti!

Olemme nyt jo varmasti yli 700 metrin korkeudessa. Täältä meillä on vielä jyrkkä nousu noustavana ylös Sanaan taakse jotta pääsemme laskeutumaan alas Kilpisjärven laaksoon. Lähdemme kapuamaan keppejämme kopsutellen jyrkkää ja kivikkoista rinnettä hiljalleen ylöspäin. Näkymät alas Saanajärvelle ja kauas laaksoon ovat sitä huikeammat mitä ylemmäksi rinnettä nousemme.

 Koemme voimakasta helpotuksen tunnetta päästyämme jyrkästä kivikkorinteestä ylös. Meillä on tunne siitä että olemme voittaneet kaikki eteen tulleet vaikeudet. Nyt meillä on edessämme enää loiva nousu harjanteelle jolta sitten  pääsemme Saanan takaa kiertäen laskeutumaan alas Kilpisjärven laaksoon.

Kävelemme innokkaasti tasaista polkua pitkin kohti harjannetta jolta meille alkaa avautumaan laajat näkymät suurtunturien lumisille huipuille.  Takanamme, alhaalla Saanan kainalossa pieni Saanajärvi jää vähitellen harjanteen alle näkymättömiin. Sivullamme, kauempana rinteen pohjukassa on vielä laaja lumikenttä jolla on vähäisiä hiihdon jälkiä.

- Katohan! Tuolla ne Juhannushiihdot on pidetty!

- Ai tuollako! Eipä siellä paljoa lunta ole! Ja noin kaltevassa rinteessä!

- No, se on kun hiihtäis postimerkin kokoisel alal! On se niin pieni toi lumiala!

Päästyämme harjanteelle istahdamme haltioissamme ihailemaan lumihuippuisia tuntureita, jotka kohoavat mahtaviin korkeuksiin Norjan ja Ruotsin puolella.

-Kyllä on mahtavat näkymät! Voi hyvänen aika miten kauas täältä näkee!

- Siis, onpa suurenmoista Luojan luomaa, kerta kaikkiaan mahtavaa!

Jatkamme kulkuamme maastoon uurtunutta polkua myöten notkelmaan Saanan takasivulle, jossa ylitämme pienen puron ja nousemme sitten törmälle taas ihastelemaan tunturimaisemia. Nyt kiinnitämme huomiomme Iso-Mallan rinteille, ja niiden takana kaukaisuudessa siintävälle  Paras tunturille, jonka teräväpiirteinen huippu näyttää kovin erikoiselta ja jyrkältä. Paraksen lähettyvillä näemme myös massiivisen, pitkänomaisen Pältsän, joka kohoaa 1444 metrin korkeudelle.

 Alhaalla laaksossa erotamme jo Pikku-Mallan rinteet ja Siilasjärven, joka peilaa taivaan sineä viheriöivässä laaksossaan. Näemme jo sivistystäkin! Näemme Siilasjärven sivuitse Norjaan vievän tien. Tien laidassa, kahtapuolta tietä näemme Suomen ja Norjan tullien rakennukset. Kummankin rakennuksen edustalla on kolme lipputankoa joissa kaikissa ovat maiden kansallisliput saloissa.

Jatkamme Saanan länsisivulle, sille kulmalle, josta alkaa jyrkkä nousu osuus Saanan huipulle. Jyrkälle rinteelle urautuneet selvät polut ovat ikävän näköisiä. Ilmeisesti sade- ja sulamisvedet ovat syventäneet ihmisen alulle panemaa eroosiokehitystä jyrkässä sorarinteessä.

- Raija! Katohan tonne ylös! Saanalle menijöitä ne on!

- Miten ne uskaltaa! Kato nyt miten jyrkkä toi rinne on! Ja tuollakin joku mies seisoo ihan lähellä reunaa! Huh, huh!

Meillä  on nyt kerrassaan kauniit näkymät alas Kilpisjärven laaksoon. Tunturikoivikot viheriöivät laakson rinteillä kauniissa vehmaudessaan ja kaiken tämän keskellä Kilpisjärvi välkehtii sinisyyttään. Edessämme, alhaalta järvestä kohoaa tummapintainen Pikku-Malla, jota nyt myöhäisillan aurinko valaisee. Järven taustalla, kaiken kattavana kohoaa luminen suurtunturialue joka on Ruotsin valtakuntaa.

- Kylläpä hivelee silmiä tuo laakson vihreys!

- Niinpä! Ajatella, me ollaan oltu viikko tääl karus tunturis!

- Hyvä täältä on jo päästä poiskin!

- Saas nähä, päästäänkö vielä saunaan! Meinaan et kello on jo yli kaheksan!

- Se olis kyl tosi harmi jos me ei saunaan päästäis!

- Jos nyt viel yhdeksält pääsis! Kysytään ainakin!

- Lähetään nyt vaan heti alas, jos vaikka vielä ehdittäis saunaan!

Lähdemme laskeutumaan kivikkoista polkua alas tunturikoivikkoon jossa odottavat pitkospuut.

- Tuntuupa oudolta kävellä lankkuja pitkin!

- Niin on! Tuntuu hurjan tasaiselta!

Pitkospuut on vedetty kosteimpien puropaikkojen ylle. Maassa on mustaa humusta, multaa! Purojen varsilla kasvaa rentukoita lyhytvartisina ryppäinä. Tiheässä tunturikoivikko rinteessä, isojen kivien lomassa on selvää heinikkoa mustikanvarpuineen.

Kaikki tämä vehmaus tuntuu nyt hurmaavan ihmeelliseltä kaiken sen karuuden jälkeen mitä olemme ylhäällä tunturissa kokeneet.

- Voi miten täällä on kesäistä, ja linnut visertää!

- Oliskohan muuten sinirinnan ääni joka nyt kuuluu niin kauniisti!

- Pesiikö se täällä?

- Joo, pesii! Se on Lapin lintuja! Niin, ja tääl Saanan rinteil kuulemma  kans pesii sepelrastas! Sitä ei Suomes muual pesi!

Vastaamme tulee Saanalle kiiruhtavia ulkoiluasuisia ihmisiä jotka kohteliaasti väistyvät altamme pois. Useimmat vastaan tulijat sentään tervehtivät meitä ja katsovat vielä pitkäänkin. Olemme kai niin suurellisia - ainakin minä, jolla on iso, leveä rinkka selässä ja komea poronsarvi rinkan päällä pään takana. Ja olemmehan me todella sen näköisiä että olemme olleet pitkään tunturissa. Minulla on jo pitkä parransänki kasvoilla, ja olemme molemmat päivettyneet todella hyvin. Olemme kasvoiltamme ja käsivarsiltamme kesäisen ruskettuneita.

Olemme kumpikin tosi onnellisia kun tulemme alas telttailualueelle. Raijaa naurattaa niin ettei voi olla nauramatta ääneen. Monet ihmiset katselevat asuntovaunujensa edustoiltaan meitä pitkään. Olemme varmasti outo ilmestys tullessamme turistien keskuuteen.

- Raija! Irrotaks sää ne mun saappaat sielt rinkast! sanon huomatessani ison roskapöntön.

- Meinaaks sää ne pois heittää!

- Mää en haluu niit enää kantaa! Ne joutaa roskikseen! Ne on rikki!

Heitän vanhat kumisaappaani roskasäkkiin ja lähdemme sitten alas päärakennukseen kysymään saunavuoroa.

- Voi että! Kello on jo kohta kaheksan! Vieläköhän sinne saunaan pääsee? aavistelen pahinta.

-Mennään nyt ainakin kysymään! Raija vaatii.

Reippain mielin menemme sisälle aulaan ja kysymme neuvonnasta saunavuoroa. Olemme vähän pettyneen oloisia kun saamme kuulla ettei saunaan enää tänään pääse. Viimeinen saunavuoro iltayhdeksältä oli jo varattu! Otamme telttapaikan yöksi jotta pääsemme kuumaan suihkuun peseytymään.

- Mää sanon et on tosi hienoa kun sentään päästään kuumaan suihkuun! Raija riemuitsee.

-On se kuule tosi nautinto olla suihkussa pitkästä aikaa!

Menemme pystyttämään teltan ylemmälle tasanteelle koivikon reunaan. Nostan rinkat sisälle ja menemme itse perässä. Raija valikoi rinkasta puhdasta vaatetta esille, ja pienet pyyhkeet, ja  pienen pullollisen pesuainetta myös. 

-Hyvä Raija! Käyhän sinä nyt sitten ensteks suihkus, niin minä jään siks aikaa lepäämään ja vartioimaan tavaroita!

- Osaankohan minä nyt mennä sinne?

- Osaathan sinä! Tuollahan se talo on! Mene vaan päädystä sisään! Kait sieltä naisten puoli löytyy!

Raija viipyy matkallaan ainakin puolituntia,  kunnes kuulen lähestyvien askelten äänet.

- Pekka! Oleks sä siellä?

- Olenhan minä! Taisin jo torkahtaa!

Raija tulee onnellisena posket hehkuen telttaan.

- Et usko miten hyvältä tuntui olla kuumassa suihkussa!

- Kauan sää siel viihdyitkin!

- No, juttelin yhden tätin kanssa! Se oli tosi haltioissaan kun kerroin meidän vaelluksesta!

- No hyvä on! Minä lähen nyt sit sinne kuumaan suihkuun!

Menen piharakennuksen päädystä sisälle ja löydän miesten puolen pukuhuoneen. Onpa vilskettä, ihmettelen. Joudun hetken odottamaan suihkun vapautumista, vaikka suihkuja on pesuhuoneessa useitakin. Lopulta pääsen kuumaan suihkuun peseytymään. Kylläpä kuuma vesi tekee hyvää rasittuneille hartioilleni. Nautin todella, ja tunnen miten rentoudun.

Aurinko on jo vaipunut Saanan taakse, joten ilta on viileän raikas kun kävelen takaisin teltalle. Kuuntelen sinirinnan ääntelyä ja katselen koivujen lomitse peilityvenelle Kilpisjärvelle, ja tuntureille joita ilta-aurinko valaisee.

-Hu huu Raija! Täältä minä tulen!

- Tule nyt Pekka makuupussiin lämmittelemään!

Pian olen minäkin lämpimän makuupussin sisällä. Meillä on valtaisan hyvä olo nyt kun saamme levätä rankan vaelluksen jälkeen. Lepo tekee hyvää kivuliaille hartioille ja jaloille.

Haaveilemme kotiin paluusta ja tulevaisuudesta. Huomista päivää olemme pohtineet jo pitkin päivää. Päätämme lähteä aamulla tutustumaan Mallan luonnonpuistoon. Käymme samalla Iso-Mallan sivulla olevalla Kitsiputouksella.